Muistoja - 26.12.2005

Tapahtui Tammikuussa 2012

Tänään kun kävin sairaalassa katsomassa lonkan tekonivelleikkauksesta toipuvaa äitiäni, tuli autolle kävellessäni mieleeni Déjà Vu vuosien takaa. Hassua yleensäkin että miltei kaikille ihmisille tulee näitä ns. entiselämyksiä, toisille voimakkaampina toisille heikoimpina. Kotiinpäin ajellessa oli mukava muistella tapahtumia jotka saivat tuon ilmiön tulemaan esiin. Ehkä se hetki kun astuin sairaalan ovesta ulos oli juuri se hit point.

Miltei päivälleen kuusi vuotta sitten kun astuin sairaalan ovesta ulos kello osoitti muutamaa tuntia myöhempää aikaa kuin klo 19.17. Mutta ilmanala oli identtinen; hiljalleen kiristyvä pakkanen, aiemman lumimyräkän jäljet olivat siivottu, mutta edelleen hiljalleen kaunaili isohkoja hiutaleita. Lumiharja esiin, pipo päähän ja kunnon rauhansavut lumitöitä tehdessä. Ja mikäs siinä oli tehdessä.


Kello 20.41 minusta oli tullut pienen pojan isä. Siinäpä se pähkinänkuoressa.


Sitä tapahtumaa oli mukavaa muistella vaikkei ne päivät ja tunnit ennen syntymää olleetkaan erityisen ihania.


Jo raskauden alkuvaiheessa kävi ilmi ettei tämän lapsen kohdalla kaikki mennyt ihan kuin Strömsössä, ainakin jos vertaa tyttären syntymiseen kolme vuotta aiemmin. Toisaalta vuonna 2002 kun neiti syntyi, tuntui että tässäkö se nyt oli. Raskaus meni omalla painollaan loppuun asti ilman ongelmia, synnytyksen jälkeen kahden päivän päästä kotiin ja homma bueno. Mutta aina ei voi voittaa, ei edes aina.


Pieni mies oli yllätys jo silloin kun ymmärsimme että meille on tulossa lisää lapsia, eihän tässä nyt näin pitänyt käydä, vaan kävipä sittenkin. Ensi shokista kun oli selvitty tajusimme että tässä on se pojan mentävä sauma.
Vaikka ei eipä sillä sukupuolella olisi mitään väliä, pääasia että tulokas olisi terve kuten isosiskonsakin.
Koska me edustetaan perheenä sitä keskiarvo, keskimäärä ja keskikaikkea juttua niin tasapuolisuuden nimissä poika olisi sopinut kuvioon kuin nyrkki silmään.


Ensimmäisten raskausviikkojen aikana esimerkiksi pahoinvointia oli enemmän ja muutenkin kaikki tuntui tukkoisemmalta kuin esikoisen kanssa. Eikä se sitten loppua kohti juuri helpommaksi muuttunutkaan. Jotenkuten aika kitkutteli eteenpäin päivä kerralaan. Silloin tällöin sairaslomalla, ehkäpä juuri sen vuoksi että työpaikka oli silloin myrkkyjäsyytävällä suurteollisuusalueella.


Mutta kaikkein suurin pommi tuli viikkoa ennen joulua. Rutiiniäitiyspolikäynnillä veriarvot oli suomeksi sanottuna päin persettä eikä tulevan vauvankaan kunnossa ollut juuri kehumista. Suomeksi sanottuna osastolle mentiin vaaka-asentoon että heilahti - tarkemmin määrittelemättömäksi ajaksi. Kun tunnen vaimoni niin tiesin että osa tuon jouluihmisen kivijalasta romahti pois. Minä joulun sairaalassa, no way Jose! Vaan minkäs teet. Sitten tarkemissa tutkimuksissa äidin munuaisetkin osoittivat toimimattomuuden merkkejä.


Siinä vaiheessa meikäläiselle iski "aavalla merellä veneessä ilman airoja" -syndrooma. Olin jäänyt muutamaksi päiväksi yh-isäksi neidin ollessa parin kuukauden ikäinen kun OM joutui sairaalaan sappikivien poistoon. Nytkö tämä taas toistuu? Ei kai. Pelko pois Rosmarie! Loppujen lopuksi kaikki meni ihan putkeen, ellei jopa paremmin. Toisaalta jos esimerkiksi voi paremmaksi sanoa joulua joka on vietetty ilman rakasta puolisoa?


Mutta elämässäni on nyt kaksi joulua jotka ovat sellaisia joita ei enää koskaan tule. Ensimmäinen oli 24.12.1986 kun vietin joulun Kainuun Prikaatissa ja 24.12.2005 kun vietin joulun pienen tyttäreni kanssa ilman vaimoa. Mutta eipä aleta vetistelemään kun siihen ei ole aihetta!


Joulunajan kanssa oli ihan samoin kuin esimerkiksi sen sappileikkauksen kanssa. Onko naisilla joku mayday-alert-mieshädässä-tutka? Kun uutinen OM:n sairaalanjoutumisesta levisi, yhteydenottoja tuli sieltä täältä kuin puukkoja. Kaikissa avuntarjouksissa oli sama huolestunut sävy; miten sää selviät joulun yksin pienen lapsen kanssa?
Huhuu! Minähän olen aikuinen ihminen. Jos en selviä hyvin, selviän huonosti.


Ensialkuun tuntui oudolta, sängyssä ei kukaan nukkunut vieressä. Outoa. Aamulla ei kukaan heräillyt vieressä. Vielä oudompaa. Vieressä ei ollut kukaan joka olisi antanut hyvänyön suukon. Lähes kestämätöntä.


Kasasin habitukseni ja käänsin nokan kohti tuulta. Onneksi lahjavalmistelut olivat hoidettu, siitä asiasta ei tarvinnut ottaa pultteja. Mutta yksi pikku juttu oli vähän haastavampi. Meille oli tulossa oviremontti jouluviikon maanantaina. Onneksi ovikauppaan kuului ilmainen kokotalon siivous asennuksen jälkeen. Siinä oli joulusiivotkin hoidettuna. Niinpä tiistaiaamuna heräsimme uusien ovien kanssa joten sekin meni ihan tuubiin.Viikko meni pikkuhiljaa asioita hoitaessa ja valmisteluita tehdessä. Ainoa mitä huomasin että tyttö ikävöi äitiään joka päivä enemmän ja se korostui erityisesti ilta-aikaan kun olisi pitänyt mennä nukkumaan. Siihen ei auttanut vaikka kävimme pari-kolme kertaakin äitiä katsomassa sairaalassa.....


Jouluun oli enää yksi yö kun tilanne taas muuttui. Nyt henkilökunta yritti saada synnytystä käynnistymään useaan eri otteeseen, vaan mitään ei tapahtunut. Luin lääkärin puheesta rivien välistä että jos äidin tila ei kohene ei se tee vauvallekaan hyvää. Väläyteltiin jopa hätäsektiota viimeisenä keinona. Siinä vaiheessa päätin etten huolestu tilanteesta tämän enempää. Jos sairaalaan synnärin ammtilaiset ei saa tätä juttua putkeen, niin en minäkään saa. Taas palasin illalla kotiin tyhjin toimin. Kotona saatiin tyttären kanssa hivenen joulutunnelmaa kohoamaan kun koristeltiin kuusi ja laitettiin sinne tänne koristeita. Mikä oli sen ihanampaa kuin se että oma pieni tytär nukahtaa syliisi kun katsottiin Franklinin taikajoulua ja yksinkertaisesti ei enää silmät pysyneet auki? Ei mikään.


Jouluaattoaamu valkeni pikkuhiljaa ja lähdettiin aamupäivällä hautausmaakierrokselle kuten perinteisiin kuuluukin. Olimme saaneet kutsun anoppilaan illaksi katsomaan kun joulupukki tulee tuomaan lahjoja.
Päivä kuluikin alkuiltaan saakka reippaasti jouluisissa tunnelmissa ja sairaalastakaan ei kuulunut mitään uutta.
Joulupukin käynnin jälkeen kokoonnuttiin perinteiselle joulukahville kun puhelin pirahti soimaan pahaenteisesti vyökotelossa. Rauhallinen naisääni kertoi olevansa kätilö ja kehoitti minua tulemaan sairaalaan koska vauvan tilanne oli kääntynyt huonompaan suuntaan. Pelko, lamaannus ja pakokauhu iski lävitseni salaman lailla. Heitin hätäiset pusut ja halit työlleni ja hyppäsin autoon. Voin kertoa etten ole koskaan ajanut läpi kaupungin sellaista vauhtia. Kiitin kohtuullisessa lumimyräkässä onneani siitä että tuli osteuttua uudet talvirenkaat syksyllä. Luistoneston merkkivalo vilkutti lähes koko kuuden kilometrin matkan sairaalaan, mutta siltikin pääsin perille turvallisesti. En kerro kauanko matkaan meni mutta uskon että nopeammin olisi päässyt perille vain lentämällä.


Osastolla tilanne oli saatu vakiintumaan ja samalla sain kuulla että synnytystä yritetään käynnistää uudestaan vasta tapaninpäivänä. Äiti ja vauva olivat kuulemma niin rasittuneita että molempien oli saatava vapaapäivä...
Ja taas tyhjin toimin kotiin. Mutta meillä oli tyttären kanssa ikimuistoinen jouluaattoilta kotona ihan kahdestaan. Saatiin kauhea lahjakuorma roudattua anoppilasta kotiin niin päästiin tositoimiin. Sitä iltahetkeä saattoi kyllä kutsua kaikkien laatuaikojen äidiksi. Tyttö meni sangen väsyneenä mutta ikionnellisena nukkumaan. Ja isi jäi valvomaan pienen unta istuen joulukuusen kynttilöiden loisteessa äänettömässä rauhassa pohtien syntyjä syviä....


Joulupäivä ei tuonut masuasukin oloon mitään muutoksia ja kaikki sujui kuten lepopäivänä saattoikin sujua. Me perheen toinen puolikas sen sijaan rakennettiin kunnon jouluateria johon osallistui myös yhtä sukupolvea vanhempi äiti - minun omani. Käytiin viemässä tyttären kanssa sairaalaan pari pikku joulupakettia piristämään mieltä ja tuomaan jouluiloa. Huomasin että sairaalassakin on ihan oma erityinen joulutunnelmansa, aivan kuten armeijassakin.Mieli alkoi pikkuhiljaa rauhottumaan toivoen samalla että kaikki tulisi kääntymään parhain päin.


Aika tuntui matelevan äärettömän hitaalla vauhdilla mutta saapuihan se tapaninpäivän aamukin sieltä kun oikeen odotti. Onneksi keli oli muuttunut jo niin mukavaksi että saatettiin olla parisen tuntia ulkona nauttien raikkaasta talvisäästä. Näytti vähän siltä että kaikkein pahin lumimyräkkä olisi mennyt ja pakkansenkin olisi kiristymään päin, onneksi oli uudet ulko-ovet niin lämpökin pysyisi paremmin sisäpuolella. Sairaalassa suunniteltiin aamupäivällä että synnytys käynnistetään uudestaan lepopäivän jälkeen siinä puolenpäivän aikaan. Ajattelin että kun saadaan päivätirsat otettua niin vien tytön anoppilaan jolloin saan olla mahdollisimman aikaisessa vaiheessa synnytksessä mukana. Mikäänhän ei mene kuten elokuvissa. Saatiin häthätää ruokalautaset tiskiin kun puhelin pirahti. Taas sairaalasta ilmoitettiin että vajaa tunti synnytyksen käynnistämisen jälkeen vauva meinaa tulla pihalle ihan rakettivauhdilla. No, releet kasaan ja tyttö anoppilaan ja minä synnytysosastolle. Tällä kertaa sitten ajettiin ihan ihmisiksi kun alkoi jo olemaan liikennettä kun ihmiset kaivautuvat koloistaan tapaninpäivän kunniaksi.


Sairaalassa tapasin sangen voipuneen oloisen naisen joka oli kytketty kaikkiin mahdollisiin vempeleisiin jotka taasen tarkkailivat sekä äidin että tulokkaan vointia. Ja henkilökuntaa kävi tuon tostakin katsomassa tilannetta. Taas olittin vähän jäniksen selässä ja supistuksetkin rauhoittuivat...Taasko mentiin siihen tilanteeseen jossa vauva päättikin pysyä turvallisemmassa paikassa? Siltä näytti. No saatiin ainakin hetki hengähdysaikaa.


Aikaa kului. Hermot menivät yhä enemmän tiukalle ja äitikin oli miltei lopen uupunut. Kello kävi kuutta ja nuori herra pysytteli edelleenkin sitkeästi lämpimässä olotilassaan, kuka sitä nyt vapaaehtoisesti tähän kylmään maailmaan haluaisi? Sitten synnytyslääkäri kävi ja teki tilannearvion. Vauva oli jo niin väsynyt, samoin kuin äitikin että nyt on viisainta alkaa ihan tosissaan tekemään jotain. Päätettiin että otetaan vauva ulos imukupilla. Siitä päätöksestä alkoivat  yhdet senhetkisen elämäni raastavimmista tunneista.Hitaasti mutta varmasti poika (tässä vaiheessa kai voi jo käyttää sitä nimitystä) alkoi siirtymään kohti ulkoilmaa. Sydänäänet heikkenivät joka supistuksen ja ponnistusvaiheen aikana. Äidin jalkalihakset kramppasivat ja epiduraalikin alkoi menettää tehoaan. Siinä vaiheessa ei juuri puhuttu muutakuin "isoilla" kirjaimilla. Yritin kaikin keinoin helpottaa lopenuupuneen äidin vointia, siinä kuitenkaan siinä suuremmin onnistumatta. Ette voi käsittää kuinka paljon ihminen voi rakastaa toista ihmistä joka yrittää kaikin voimin saattaa maailmaan perillistään.
Kello puoli yhdeksän kieppeillä oltiin jo siinä vaiheessa että saattoi aistia loppusuoran häämöttävän.
Ja sitten yhtäkkiä verinen ja limainen pikku ihminen oli kätilön varmojen otteiden hallussa. Jessss!
Sama juttu kun tyttärenkin kohdalla. Onko kaikki ok? Miksei se ääntele? Miksi se on eloton? Onko kaikki kunnossa. Kätilön mukaan lapsi oli poika. Ja yhtäkkiä kaikki osat loksahti kohdilleen. Ääntä. Eloa. Parkumista. Poika! Lapsi käärittiin liinaan ja annettiin äidin viereen. Hetken hengähdystauko.
                                                       
Wau!


Aivan kuin tyttärenkin kohdalla, oli ihan pöllähtänyt olo. Mutta niin se oli äidilläkin. Mikään ei voi kuvata katsetta jolla äiti katsoo vastasyntynyttään. Siinä sitten hetken kerättiin rohkeutta avata keskustelu ja pianhan se sujuikin. Miten muuten kukaan voi sanoa tuollaista vastasyntynyttä veren ja limän peittämää rääpälettä kauniiksi ja suloiseksi. Minä ainakin. Ja varmaan sinäkin. Ja meillä oli terve pieni poika! Aina ei kannattaisi pelät pahinta vaan ottaa asiat sellaisena kuin ne eteen tulee.

Hymyilytti vieläkin tuo äsken mieleen tullut Déjà Vu.  Niin se aika lentää. Ajatella tuostakin tapahtumasta oli jo kuusi vuotta. Käänsin auton kotipihalle ja menin sisään. Ensimmäisenä tervehdyksen huikkasi juuri tuo ihminen jonka elämän alkutaivalta aiemmin pohdiskelin. Meidän Tapaninpäivän poika....

Myrskylyhty no. 235

Motto: Se pitää hyvin paikkaansa että kaikissa maailman asioissa riittää tutkimista, myös niissä kaikkein vähäisimmissäkin, jos viitsii edes hitusen paneutua niihin.

Kaivelin varastossamme ensimmäisen adventin aikoihin löytääkseni lisää  kynttilälyhtyjä. Ja löysinkin. Ja löysin myös myrskylyhtyjä. Monta myrskylyhtyä. Tiedättehän tuon pellistä tehdyn, lamppuöljyllä toimivan peltihirvityksen? Tuumailin siinä mielessäni että ne kaikki 13 lamppuöljyllä täytettävää myrskylyhtyä on hylätty varastoon toimimattomuutensa vuoksi, joten niitä pitäisi myös fiksata.

No tuumasta toimeen. Aikani värkättyäni tulin siihen tulokseen että nuo mokomat lyhdyt ovat varsin onnettomia hökötyksiä, mitä muuta voit odottaa muutaman euron maksavalta tuotteelta? Mutta jos 750 miljoonaa kiinalaista valaisee niillä talonsa, täytyy lyhdyillä olla syvempikin sielunelämä. Olin oikeassa.
Jos vanhassa kanttikoppa-Ladassa oli mukana työkalusarja jolla voi koko auton pistää osiksi, täytyy myös tämä myrskylyhty olla huollettavissa. Nehän molemmat edustavat tuotteita joista miltei jokaisella on joku mielikuva ja molemmat on tehty mahdollisimman halvalla niin että kaikilla halukkailla olisi mahdollisuus ostaa niitä.

Toden totta, lyhdyn pystyy purkamaan ihan päreiksi jos tarve niin vaatii. Ja ainakin nyt se vaati.

Jos joskus saat päähäsi pistää osiksi tuollaisen lyhdyn, älä nyt ensimmäisenä ainakaan hermostu. Lyhdyn kaikki osat ovat enemmän ja vähemmän summanmutikassa mitattuja, niin paljon osien sovituksissa oli klappia. Välyksillä ei varmaan ole niin suurta väliä kunhan se vaan palaa ja valaisee. Mutta sen muistin entuudestaan että nimitys myrskylyhty ainakin näitten kohdalla vahvasti liioiteltu. Pikkuisenkaan navakampi tuuli sammuttaa koko liekin hetkessä.

Näitä meidän lyhtyjä on ainakin poltettu paljon koska miltei kaikissa sydänlanka oli miltei loppuunpalanut.
Eihän tosissaan se lanka loppu ollut, mutta juurikin niin lyhyeksi mennyt että se imee säiliöstä vain hitusen. Eli pari tuntia paloaikaa. Nainen joka asuu meillä on vahvasti sitä mieltä että kerään nurkkiin kaikkea turhanaikuista ja tarpeetonta roinaa. Tämä mielessäni menin autotalliin, tuohon kaikkien turhien romujen tyyssijaan. Löysin jopa kaksi rullaa öljylampun sydänlankaa jotka olen jostain joskus "löytänyt".


Sehän olisikin ollut liian helppoa ja yksinkertaista että lanka olisi korvattu vain leikkaamalla rullasta passeli pätkä ja vaihtamalla se vanhan tilalle...Vaikka 235 näyttää eri värivariaatioinakin ihan identtisiltä kavereidensa joukossa, niin ilmeisesti Kinkkilässä on satoja ellei jopa tuhansia tehtaita jotka näitä valmistaa.
Arvaat varmaan että punaiset ja vihreät lyhdyt on saman pajan tuotteita. Yllättäen pläkkipellin väriset ja kuparinsävyiset olivat jo toleransseiltaan ihan omaa luokkaansa. Olisikohan voinut olla että suuressa kaukoidän maassa on ihan omat pajat joka osalle ja sitten esimerkiksi "Swallow Brand", "Great Light", "Golden Sun" ja kaikki muut komealtakalskahtavat firmat sitten räimivät näitä lampunkuvatuksia kasaan jalkapallostadionin kokoisissa tehdassaleissa? Ei tiedä. Mutta sen tiedän että jos sulla on värivalikoima näitä lyhtyjä niin joka jumalan värissä on sitten erikokoinen sydänlanka, kuinkas muuten.

Voi perse. Mittasin tyhmyyksissäni tietenkin vain yhden sydänlangan leveyden, nimittäin punaiseen ja vihreään lyhtyyn. Sehän olisikin ollut jo aivan liikaa pyydetty että se rullalla oleva lanka olisi sopinut lyhtyyn heittämällä. Siitä piti jyrsiä reunasta pois 2,4 milliä. OMFG! Kaiken lisäksi se aikanaan Klapan Esson loppuunmyynnistä 1982 ostettu rulla oli hivenen (ehkä 1,2 mm) liian ohutta. Vaan sain kuin sainkin sen tarkoituksenmukaiseen käyttöönsä. Lopussa kerron sitten mitä oikeen tapahtuikaan pidempiaikaisessa käytössä. Uusittu lanka kulki kuljetuspyöränsä avulla urassaan miltei jopa mallikaasti. Ja ainakin se poltti säiliönsä tyhjäksi.

Tästä sain vettä niinpaljon myllyyni että päätin siltä istumalta pestä, puunata ja huoltaa kaikki muutkin lamput. Virhearvio. Sehän ei sinänsä meikäläisen elämässä ollut mikään uusi asia. Viimeistään toisen lyhdyn kohdalla kävi selväksi ettei hommassa ollut järjen hiventäkään. Jos tämä työ olisi tehty jossain liikkeessä (vaikka tuskin kukaan businessihminen noin järjetöntä työtä edes tekeekään) se olisi varmasti maksanut maltaita. Eli olisit helposti huollon hinnalla Kiito 750 kuomukärryllisen kaikennäköisiä ja -kokoisia lyhtyjä. Ja vielä vuoden lamppuöljyt kaupanpäälle.

Suomalainen mieshän ei anna periksi ennenkuin sydänkäyrä on suora. Sitten tuli ilta vastaan. Ja tuli toinenkin ilta vastaan. Sitten niitä iltoja olikin paljon vastassa. Olet oikeassa, lakkas lamppujenhuolto nappaamasta. Onneksi sain joulunpyhiksi sentään kaksi vihreää, kaksi punaista, kaksi kirkasta ja yhden kuparinvärisen kuntoon.Nyt ne loput reppanat odottaa edelleenkin omaa vuoroaan, oletettavasti maailman tappiin.

Lopussa yleensä tehdään yhteenveto. Opettavaiseksi lopputulokseksi tässä tuli se että seitsemästä kunnostetusta lampusta kolme toimii edelleenkin kuin unelma. Ne pahnanpohjimmaiset punaiset ja vihreät olisivat varmaan vaatineet Kalashnikov-voitelun toimiakseen. Eli hienoa hiekkaa mekanismiin. Ohut sydänlanka ei tietenkään aikansa lamppuöljyssä liottuaan kulje hammaspyörän avustamana kunnolla. Joudut joka sytyttämiskerralla avaamaan palopään ja kiskomaan pihdeillä lankaa esille. Jostain syystä se sydän kuitenkin kulkee moitteetta alaspäin joka ei missään tapauksessa ole tarkoitus. Ei ole siis ihme ettei meidän talossa ole montaa kertaa valoa näkynyt näissä yksilöissä. Mutta nyt tiedän jos joku joskus kysyy kannattaako vanha myrskylyhty kunnostaa tai kierrättää. Vastaan miettimättä:"Kierrätä ja hanki uusi koska korjaaminen ei kannata". Oikeastaan pitäisi sanoa että osta Havin kynttilä, sillä on hyvä sydän.

Sananen uudelle Vuodelle 2012

Puheissa aina kehoitetaan katsomaan taaksepäin. Niin kehoitan minäkin, nimittäin menneeseen vuoteen. Omalta kohdaltani vuosi on ollut tapahtumia täynnä.

Ihmiset

Kun elää niin tutustuu. Uusia tuttavuuksia on taasen tullut ja mennyt pilvin pimein.
Liki kaikki ovat ikimuistoisia, osa jopa kauan kadoksissa olleita. Sitten löytyy niitä jotka olisivat ehken saaneet jäädä tutustumatta.Vuonna 2011 tutustuin muun muassa eläinmaailmasta tutuksi tulleeseen otukseen joka on ihmisen muodossa. Nimittäin käkeen. Eikös käki ole lintu joka munii toisten pesiin?

Ihmisen käyttäytyminen on usein aika ennalta arvaamatonta. Yhtäkkiä välit menee poikki ilman mitään selitystä. Usein pienet yksityiskohdat vastapuolen käyttäytymisessä saavat aikaan inhoa,raivoa, kateutta, suoranaista vihaa, you name it.
No, jos ei sulata toisen käyttäytymistä tuo toimintatapa on kai ainoa oikea...Toisaalta ymmärrän että ihmiset jolla on suuri ego tai eivät halua pitää kynttiläänsä vakan alla, eivät sovellu samaan pöytään pikkusielujen kanssa.

Maailma

Olen varma edelleenkin että tämä meidän pikkuinen pallomme jolla elämme kulkee kohti vääjäämätöntä tuhoaan. En pelkää sitä mutta harmittaa ihmisten lyhytnäköisyys. Eikö maailmaa pitäisi säästää lapsillemme ja heidän lapsilleen ja heidänkin lapsilleen? Karmeinta on katsoa kuinka kaikkein varakkaimmat ihmiset aiheuttavat huonommin toimeentuleville edelleenkin enemmän hätää ja kurjuutta joka päivä. Osaatko sinä sanoa miksi ilmasto lämpenee? Oletaisin että kehitysmaissa joissa kaikki jätteet dumpataan luontoon, poltetaan fossiilisia polttoaineita joka savimajan kulmalla, saa aikaan tämän saasteongelman. Puhumattakaan teollisuusmaista jotka lisäävät voittojaan sillä etteivät huolehdi riittävästi jätteistään.

Talous

Hohhoijjaa. Tämän otsikon voisi ohittaa vain sanomalla:"Vitun Jenkit!" Mutta raapaisen sittenkin syvemmältä. Maailman mahtavin kansa on ihan lähellä saattaa itsensä suurempaan kuseen kuin osaavat edes aavistaakaan. Magic word:shareholder. Muutapa tuohon ei tarvi sanoakaan. Äkkirikastuneet haluavat lisää hilloa leivän päälle + pienessä kaukaisessa tehtaassa potkitaan työntekijät pihalle + tuotanto siirretään vinosilmien hoitoon = shareholder gets extra dime for his share. Ja näin se jenkka jatkuu.
Toisaalta kotimaassa kaiken maailman slummiduunarit haluavat Kreikan auringon alle maksoi mitä maksoi. Rahoitusyhtiöt hyötyvät, kreikkalaiset katukauppiaat työntävät kaikki saamansa eurot pimeänä liiveihinsä. Sama kuvio toistuu Espanjan tai Thaimaan lomakohteissa. Mun mielestä nämä lomalennot pitäisi kieltää ettei kallis valuuttavaranto mene hyödyttämään niitä jotka eivät ajattele muutakuin viikon päähän. Uskoisin että kaikki turistienlypsäjät oppisivat max. kolmessa viikossa rahan kiertokulun salat kun ei rannoilla näkyisi yhtään turistia...Hieno ajatus, mutta mahdoton toteuttaa.

Politiikka

Suomalaisesta politiikasta, saati sitten kansainvälisestä politiikasta ei juuri ole lapsille kertomista. Oikeastaan
ainoa harmin paikka oli se ettei seipäänniellyt Vanhanen joutunut valtakunnanoikeuden eteen. Niin, olihan meillä eduskuntavaalitkin, olin aivan unohtaa ison jytkyn persujen takalistosta. Eli loppuvuonna kaikki oli taas ihan kuin ennenkin. Eihän hiekkalaatikon rauhaa voi häiritä, siitä pitää politiikan vanhat kehäketut huolen.


Urheilu

Ei minun alaani. Jos tästä listasta olisi apua:Rukajärvi, Heikkinen, Mäkäräinen, Granlund, jääkiekon MM, Kauppi, Myllylä (R.I.P). Siinäpä se urheiluvuosi.


Sekalaista huttua

Mutta yhtä kaikki. Vuosi 2011 tuli elettyä ja saatettua loppuun. Ja loippupeleissä jos oikeen tarkkasti aatellaan, niin eiköhän ne kaikki vuodet ole toistensa peilikuvia? Uskon että tapahtumien määrä on vakio. Ja jokaiselle annetaan sen mukaan mitä jaksaa kantaa. Joten ei muuta takki kiinni, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Ei vaiskaan, elämä on niin ihanaa että siitä pitää nauttia joka päivä! Ja täysillä!