Tapahtui Tammikuussa 2012
Tänään kun kävin sairaalassa katsomassa lonkan tekonivelleikkauksesta toipuvaa äitiäni, tuli autolle kävellessäni mieleeni Déjà Vu vuosien takaa. Hassua yleensäkin että miltei kaikille ihmisille tulee näitä ns. entiselämyksiä, toisille voimakkaampina toisille heikoimpina. Kotiinpäin ajellessa oli mukava muistella tapahtumia jotka saivat tuon ilmiön tulemaan esiin. Ehkä se hetki kun astuin sairaalan ovesta ulos oli juuri se hit point.
Miltei päivälleen kuusi vuotta sitten kun astuin sairaalan ovesta ulos kello osoitti muutamaa tuntia myöhempää aikaa kuin klo 19.17. Mutta ilmanala oli identtinen; hiljalleen kiristyvä pakkanen, aiemman lumimyräkän jäljet olivat siivottu, mutta edelleen hiljalleen kaunaili isohkoja hiutaleita. Lumiharja esiin, pipo päähän ja kunnon rauhansavut lumitöitä tehdessä. Ja mikäs siinä oli tehdessä.
Kello 20.41 minusta oli tullut pienen pojan isä. Siinäpä se pähkinänkuoressa.
Sitä tapahtumaa oli mukavaa muistella vaikkei ne päivät ja tunnit ennen syntymää olleetkaan erityisen ihania.
Jo raskauden alkuvaiheessa kävi ilmi ettei tämän lapsen kohdalla kaikki mennyt ihan kuin Strömsössä, ainakin jos vertaa tyttären syntymiseen kolme vuotta aiemmin. Toisaalta vuonna 2002 kun neiti syntyi, tuntui että tässäkö se nyt oli. Raskaus meni omalla painollaan loppuun asti ilman ongelmia, synnytyksen jälkeen kahden päivän päästä kotiin ja homma bueno. Mutta aina ei voi voittaa, ei edes aina.
Pieni mies oli yllätys jo silloin kun ymmärsimme että meille on tulossa lisää lapsia, eihän tässä nyt näin pitänyt käydä, vaan kävipä sittenkin. Ensi shokista kun oli selvitty tajusimme että tässä on se pojan mentävä sauma.
Vaikka ei eipä sillä sukupuolella olisi mitään väliä, pääasia että tulokas olisi terve kuten isosiskonsakin.
Koska me edustetaan perheenä sitä keskiarvo, keskimäärä ja keskikaikkea juttua niin tasapuolisuuden nimissä poika olisi sopinut kuvioon kuin nyrkki silmään.
Ensimmäisten raskausviikkojen aikana esimerkiksi pahoinvointia oli enemmän ja muutenkin kaikki tuntui tukkoisemmalta kuin esikoisen kanssa. Eikä se sitten loppua kohti juuri helpommaksi muuttunutkaan. Jotenkuten aika kitkutteli eteenpäin päivä kerralaan. Silloin tällöin sairaslomalla, ehkäpä juuri sen vuoksi että työpaikka oli silloin myrkkyjäsyytävällä suurteollisuusalueella.
Mutta kaikkein suurin pommi tuli viikkoa ennen joulua. Rutiiniäitiyspolikäynnillä veriarvot oli suomeksi sanottuna päin persettä eikä tulevan vauvankaan kunnossa ollut juuri kehumista. Suomeksi sanottuna osastolle mentiin vaaka-asentoon että heilahti - tarkemmin määrittelemättömäksi ajaksi. Kun tunnen vaimoni niin tiesin että osa tuon jouluihmisen kivijalasta romahti pois. Minä joulun sairaalassa, no way Jose! Vaan minkäs teet. Sitten tarkemissa tutkimuksissa äidin munuaisetkin osoittivat toimimattomuuden merkkejä.
Siinä vaiheessa meikäläiselle iski "aavalla merellä veneessä ilman airoja" -syndrooma. Olin jäänyt muutamaksi päiväksi yh-isäksi neidin ollessa parin kuukauden ikäinen kun OM joutui sairaalaan sappikivien poistoon. Nytkö tämä taas toistuu? Ei kai. Pelko pois Rosmarie! Loppujen lopuksi kaikki meni ihan putkeen, ellei jopa paremmin. Toisaalta jos esimerkiksi voi paremmaksi sanoa joulua joka on vietetty ilman rakasta puolisoa?
Mutta elämässäni on nyt kaksi joulua jotka ovat sellaisia joita ei enää koskaan tule. Ensimmäinen oli 24.12.1986 kun vietin joulun Kainuun Prikaatissa ja 24.12.2005 kun vietin joulun pienen tyttäreni kanssa ilman vaimoa. Mutta eipä aleta vetistelemään kun siihen ei ole aihetta!
Joulunajan kanssa oli ihan samoin kuin esimerkiksi sen sappileikkauksen kanssa. Onko naisilla joku mayday-alert-mieshädässä-tutka? Kun uutinen OM:n sairaalanjoutumisesta levisi, yhteydenottoja tuli sieltä täältä kuin puukkoja. Kaikissa avuntarjouksissa oli sama huolestunut sävy; miten sää selviät joulun yksin pienen lapsen kanssa?
Huhuu! Minähän olen aikuinen ihminen. Jos en selviä hyvin, selviän huonosti.
Ensialkuun tuntui oudolta, sängyssä ei kukaan nukkunut vieressä. Outoa. Aamulla ei kukaan heräillyt vieressä. Vielä oudompaa. Vieressä ei ollut kukaan joka olisi antanut hyvänyön suukon. Lähes kestämätöntä.
Kasasin habitukseni ja käänsin nokan kohti tuulta. Onneksi lahjavalmistelut olivat hoidettu, siitä asiasta ei tarvinnut ottaa pultteja. Mutta yksi pikku juttu oli vähän haastavampi. Meille oli tulossa oviremontti jouluviikon maanantaina. Onneksi ovikauppaan kuului ilmainen kokotalon siivous asennuksen jälkeen. Siinä oli joulusiivotkin hoidettuna. Niinpä tiistaiaamuna heräsimme uusien ovien kanssa joten sekin meni ihan tuubiin.Viikko meni pikkuhiljaa asioita hoitaessa ja valmisteluita tehdessä. Ainoa mitä huomasin että tyttö ikävöi äitiään joka päivä enemmän ja se korostui erityisesti ilta-aikaan kun olisi pitänyt mennä nukkumaan. Siihen ei auttanut vaikka kävimme pari-kolme kertaakin äitiä katsomassa sairaalassa.....
Jouluun oli enää yksi yö kun tilanne taas muuttui. Nyt henkilökunta yritti saada synnytystä käynnistymään useaan eri otteeseen, vaan mitään ei tapahtunut. Luin lääkärin puheesta rivien välistä että jos äidin tila ei kohene ei se tee vauvallekaan hyvää. Väläyteltiin jopa hätäsektiota viimeisenä keinona. Siinä vaiheessa päätin etten huolestu tilanteesta tämän enempää. Jos sairaalaan synnärin ammtilaiset ei saa tätä juttua putkeen, niin en minäkään saa. Taas palasin illalla kotiin tyhjin toimin. Kotona saatiin tyttären kanssa hivenen joulutunnelmaa kohoamaan kun koristeltiin kuusi ja laitettiin sinne tänne koristeita. Mikä oli sen ihanampaa kuin se että oma pieni tytär nukahtaa syliisi kun katsottiin Franklinin taikajoulua ja yksinkertaisesti ei enää silmät pysyneet auki? Ei mikään.
Jouluaattoaamu valkeni pikkuhiljaa ja lähdettiin aamupäivällä hautausmaakierrokselle kuten perinteisiin kuuluukin. Olimme saaneet kutsun anoppilaan illaksi katsomaan kun joulupukki tulee tuomaan lahjoja.
Päivä kuluikin alkuiltaan saakka reippaasti jouluisissa tunnelmissa ja sairaalastakaan ei kuulunut mitään uutta.
Joulupukin käynnin jälkeen kokoonnuttiin perinteiselle joulukahville kun puhelin pirahti soimaan pahaenteisesti vyökotelossa. Rauhallinen naisääni kertoi olevansa kätilö ja kehoitti minua tulemaan sairaalaan koska vauvan tilanne oli kääntynyt huonompaan suuntaan. Pelko, lamaannus ja pakokauhu iski lävitseni salaman lailla. Heitin hätäiset pusut ja halit työlleni ja hyppäsin autoon. Voin kertoa etten ole koskaan ajanut läpi kaupungin sellaista vauhtia. Kiitin kohtuullisessa lumimyräkässä onneani siitä että tuli osteuttua uudet talvirenkaat syksyllä. Luistoneston merkkivalo vilkutti lähes koko kuuden kilometrin matkan sairaalaan, mutta siltikin pääsin perille turvallisesti. En kerro kauanko matkaan meni mutta uskon että nopeammin olisi päässyt perille vain lentämällä.
Osastolla tilanne oli saatu vakiintumaan ja samalla sain kuulla että synnytystä yritetään käynnistää uudestaan vasta tapaninpäivänä. Äiti ja vauva olivat kuulemma niin rasittuneita että molempien oli saatava vapaapäivä...
Ja taas tyhjin toimin kotiin. Mutta meillä oli tyttären kanssa ikimuistoinen jouluaattoilta kotona ihan kahdestaan. Saatiin kauhea lahjakuorma roudattua anoppilasta kotiin niin päästiin tositoimiin. Sitä iltahetkeä saattoi kyllä kutsua kaikkien laatuaikojen äidiksi. Tyttö meni sangen väsyneenä mutta ikionnellisena nukkumaan. Ja isi jäi valvomaan pienen unta istuen joulukuusen kynttilöiden loisteessa äänettömässä rauhassa pohtien syntyjä syviä....
Joulupäivä ei tuonut masuasukin oloon mitään muutoksia ja kaikki sujui kuten lepopäivänä saattoikin sujua. Me perheen toinen puolikas sen sijaan rakennettiin kunnon jouluateria johon osallistui myös yhtä sukupolvea vanhempi äiti - minun omani. Käytiin viemässä tyttären kanssa sairaalaan pari pikku joulupakettia piristämään mieltä ja tuomaan jouluiloa. Huomasin että sairaalassakin on ihan oma erityinen joulutunnelmansa, aivan kuten armeijassakin.Mieli alkoi pikkuhiljaa rauhottumaan toivoen samalla että kaikki tulisi kääntymään parhain päin.
Aika tuntui matelevan äärettömän hitaalla vauhdilla mutta saapuihan se tapaninpäivän aamukin sieltä kun oikeen odotti. Onneksi keli oli muuttunut jo niin mukavaksi että saatettiin olla parisen tuntia ulkona nauttien raikkaasta talvisäästä. Näytti vähän siltä että kaikkein pahin lumimyräkkä olisi mennyt ja pakkansenkin olisi kiristymään päin, onneksi oli uudet ulko-ovet niin lämpökin pysyisi paremmin sisäpuolella. Sairaalassa suunniteltiin aamupäivällä että synnytys käynnistetään uudestaan lepopäivän jälkeen siinä puolenpäivän aikaan. Ajattelin että kun saadaan päivätirsat otettua niin vien tytön anoppilaan jolloin saan olla mahdollisimman aikaisessa vaiheessa synnytksessä mukana. Mikäänhän ei mene kuten elokuvissa. Saatiin häthätää ruokalautaset tiskiin kun puhelin pirahti. Taas sairaalasta ilmoitettiin että vajaa tunti synnytyksen käynnistämisen jälkeen vauva meinaa tulla pihalle ihan rakettivauhdilla. No, releet kasaan ja tyttö anoppilaan ja minä synnytysosastolle. Tällä kertaa sitten ajettiin ihan ihmisiksi kun alkoi jo olemaan liikennettä kun ihmiset kaivautuvat koloistaan tapaninpäivän kunniaksi.
Sairaalassa tapasin sangen voipuneen oloisen naisen joka oli kytketty kaikkiin mahdollisiin vempeleisiin jotka taasen tarkkailivat sekä äidin että tulokkaan vointia. Ja henkilökuntaa kävi tuon tostakin katsomassa tilannetta. Taas olittin vähän jäniksen selässä ja supistuksetkin rauhoittuivat...Taasko mentiin siihen tilanteeseen jossa vauva päättikin pysyä turvallisemmassa paikassa? Siltä näytti. No saatiin ainakin hetki hengähdysaikaa.
Aikaa kului. Hermot menivät yhä enemmän tiukalle ja äitikin oli miltei lopen uupunut. Kello kävi kuutta ja nuori herra pysytteli edelleenkin sitkeästi lämpimässä olotilassaan, kuka sitä nyt vapaaehtoisesti tähän kylmään maailmaan haluaisi? Sitten synnytyslääkäri kävi ja teki tilannearvion. Vauva oli jo niin väsynyt, samoin kuin äitikin että nyt on viisainta alkaa ihan tosissaan tekemään jotain. Päätettiin että otetaan vauva ulos imukupilla. Siitä päätöksestä alkoivat yhdet senhetkisen elämäni raastavimmista tunneista.Hitaasti mutta varmasti poika (tässä vaiheessa kai voi jo käyttää sitä nimitystä) alkoi siirtymään kohti ulkoilmaa. Sydänäänet heikkenivät joka supistuksen ja ponnistusvaiheen aikana. Äidin jalkalihakset kramppasivat ja epiduraalikin alkoi menettää tehoaan. Siinä vaiheessa ei juuri puhuttu muutakuin "isoilla" kirjaimilla. Yritin kaikin keinoin helpottaa lopenuupuneen äidin vointia, siinä kuitenkaan siinä suuremmin onnistumatta. Ette voi käsittää kuinka paljon ihminen voi rakastaa toista ihmistä joka yrittää kaikin voimin saattaa maailmaan perillistään.
Kello puoli yhdeksän kieppeillä oltiin jo siinä vaiheessa että saattoi aistia loppusuoran häämöttävän.
Ja sitten yhtäkkiä verinen ja limainen pikku ihminen oli kätilön varmojen otteiden hallussa. Jessss!
Sama juttu kun tyttärenkin kohdalla. Onko kaikki ok? Miksei se ääntele? Miksi se on eloton? Onko kaikki kunnossa. Kätilön mukaan lapsi oli poika. Ja yhtäkkiä kaikki osat loksahti kohdilleen. Ääntä. Eloa. Parkumista. Poika! Lapsi käärittiin liinaan ja annettiin äidin viereen. Hetken hengähdystauko.
Wau!
Aivan kuin tyttärenkin kohdalla, oli ihan pöllähtänyt olo. Mutta niin se oli äidilläkin. Mikään ei voi kuvata katsetta jolla äiti katsoo vastasyntynyttään. Siinä sitten hetken kerättiin rohkeutta avata keskustelu ja pianhan se sujuikin. Miten muuten kukaan voi sanoa tuollaista vastasyntynyttä veren ja limän peittämää rääpälettä kauniiksi ja suloiseksi. Minä ainakin. Ja varmaan sinäkin. Ja meillä oli terve pieni poika! Aina ei kannattaisi pelät pahinta vaan ottaa asiat sellaisena kuin ne eteen tulee.
Hymyilytti vieläkin tuo äsken mieleen tullut Déjà Vu. Niin se aika lentää. Ajatella tuostakin tapahtumasta oli jo kuusi vuotta. Käänsin auton kotipihalle ja menin sisään. Ensimmäisenä tervehdyksen huikkasi juuri tuo ihminen jonka elämän alkutaivalta aiemmin pohdiskelin. Meidän Tapaninpäivän poika....
perjantaina, maaliskuuta 23, 2012
maanantaina, helmikuuta 20, 2012
Myrskylyhty no. 235
Motto: Se pitää hyvin paikkaansa että kaikissa maailman asioissa riittää tutkimista, myös niissä kaikkein vähäisimmissäkin, jos viitsii edes hitusen paneutua niihin.
Kaivelin varastossamme ensimmäisen adventin aikoihin löytääkseni lisää kynttilälyhtyjä. Ja löysinkin. Ja löysin myös myrskylyhtyjä. Monta myrskylyhtyä. Tiedättehän tuon pellistä tehdyn, lamppuöljyllä toimivan peltihirvityksen? Tuumailin siinä mielessäni että ne kaikki 13 lamppuöljyllä täytettävää myrskylyhtyä on hylätty varastoon toimimattomuutensa vuoksi, joten niitä pitäisi myös fiksata.
No tuumasta toimeen. Aikani värkättyäni tulin siihen tulokseen että nuo mokomat lyhdyt ovat varsin onnettomia hökötyksiä, mitä muuta voit odottaa muutaman euron maksavalta tuotteelta? Mutta jos 750 miljoonaa kiinalaista valaisee niillä talonsa, täytyy lyhdyillä olla syvempikin sielunelämä. Olin oikeassa.
Jos vanhassa kanttikoppa-Ladassa oli mukana työkalusarja jolla voi koko auton pistää osiksi, täytyy myös tämä myrskylyhty olla huollettavissa. Nehän molemmat edustavat tuotteita joista miltei jokaisella on joku mielikuva ja molemmat on tehty mahdollisimman halvalla niin että kaikilla halukkailla olisi mahdollisuus ostaa niitä.
Toden totta, lyhdyn pystyy purkamaan ihan päreiksi jos tarve niin vaatii. Ja ainakin nyt se vaati.
Jos joskus saat päähäsi pistää osiksi tuollaisen lyhdyn, älä nyt ensimmäisenä ainakaan hermostu. Lyhdyn kaikki osat ovat enemmän ja vähemmän summanmutikassa mitattuja, niin paljon osien sovituksissa oli klappia. Välyksillä ei varmaan ole niin suurta väliä kunhan se vaan palaa ja valaisee. Mutta sen muistin entuudestaan että nimitys myrskylyhty ainakin näitten kohdalla vahvasti liioiteltu. Pikkuisenkaan navakampi tuuli sammuttaa koko liekin hetkessä.
Näitä meidän lyhtyjä on ainakin poltettu paljon koska miltei kaikissa sydänlanka oli miltei loppuunpalanut.
Eihän tosissaan se lanka loppu ollut, mutta juurikin niin lyhyeksi mennyt että se imee säiliöstä vain hitusen. Eli pari tuntia paloaikaa. Nainen joka asuu meillä on vahvasti sitä mieltä että kerään nurkkiin kaikkea turhanaikuista ja tarpeetonta roinaa. Tämä mielessäni menin autotalliin, tuohon kaikkien turhien romujen tyyssijaan. Löysin jopa kaksi rullaa öljylampun sydänlankaa jotka olen jostain joskus "löytänyt".
Sehän olisikin ollut liian helppoa ja yksinkertaista että lanka olisi korvattu vain leikkaamalla rullasta passeli pätkä ja vaihtamalla se vanhan tilalle...Vaikka 235 näyttää eri värivariaatioinakin ihan identtisiltä kavereidensa joukossa, niin ilmeisesti Kinkkilässä on satoja ellei jopa tuhansia tehtaita jotka näitä valmistaa.
Arvaat varmaan että punaiset ja vihreät lyhdyt on saman pajan tuotteita. Yllättäen pläkkipellin väriset ja kuparinsävyiset olivat jo toleransseiltaan ihan omaa luokkaansa. Olisikohan voinut olla että suuressa kaukoidän maassa on ihan omat pajat joka osalle ja sitten esimerkiksi "Swallow Brand", "Great Light", "Golden Sun" ja kaikki muut komealtakalskahtavat firmat sitten räimivät näitä lampunkuvatuksia kasaan jalkapallostadionin kokoisissa tehdassaleissa? Ei tiedä. Mutta sen tiedän että jos sulla on värivalikoima näitä lyhtyjä niin joka jumalan värissä on sitten erikokoinen sydänlanka, kuinkas muuten.
Voi perse. Mittasin tyhmyyksissäni tietenkin vain yhden sydänlangan leveyden, nimittäin punaiseen ja vihreään lyhtyyn. Sehän olisikin ollut jo aivan liikaa pyydetty että se rullalla oleva lanka olisi sopinut lyhtyyn heittämällä. Siitä piti jyrsiä reunasta pois 2,4 milliä. OMFG! Kaiken lisäksi se aikanaan Klapan Esson loppuunmyynnistä 1982 ostettu rulla oli hivenen (ehkä 1,2 mm) liian ohutta. Vaan sain kuin sainkin sen tarkoituksenmukaiseen käyttöönsä. Lopussa kerron sitten mitä oikeen tapahtuikaan pidempiaikaisessa käytössä. Uusittu lanka kulki kuljetuspyöränsä avulla urassaan miltei jopa mallikaasti. Ja ainakin se poltti säiliönsä tyhjäksi.
Tästä sain vettä niinpaljon myllyyni että päätin siltä istumalta pestä, puunata ja huoltaa kaikki muutkin lamput. Virhearvio. Sehän ei sinänsä meikäläisen elämässä ollut mikään uusi asia. Viimeistään toisen lyhdyn kohdalla kävi selväksi ettei hommassa ollut järjen hiventäkään. Jos tämä työ olisi tehty jossain liikkeessä (vaikka tuskin kukaan businessihminen noin järjetöntä työtä edes tekeekään) se olisi varmasti maksanut maltaita. Eli olisit helposti huollon hinnalla Kiito 750 kuomukärryllisen kaikennäköisiä ja -kokoisia lyhtyjä. Ja vielä vuoden lamppuöljyt kaupanpäälle.
Suomalainen mieshän ei anna periksi ennenkuin sydänkäyrä on suora. Sitten tuli ilta vastaan. Ja tuli toinenkin ilta vastaan. Sitten niitä iltoja olikin paljon vastassa. Olet oikeassa, lakkas lamppujenhuolto nappaamasta. Onneksi sain joulunpyhiksi sentään kaksi vihreää, kaksi punaista, kaksi kirkasta ja yhden kuparinvärisen kuntoon.Nyt ne loput reppanat odottaa edelleenkin omaa vuoroaan, oletettavasti maailman tappiin.
Lopussa yleensä tehdään yhteenveto. Opettavaiseksi lopputulokseksi tässä tuli se että seitsemästä kunnostetusta lampusta kolme toimii edelleenkin kuin unelma. Ne pahnanpohjimmaiset punaiset ja vihreät olisivat varmaan vaatineet Kalashnikov-voitelun toimiakseen. Eli hienoa hiekkaa mekanismiin. Ohut sydänlanka ei tietenkään aikansa lamppuöljyssä liottuaan kulje hammaspyörän avustamana kunnolla. Joudut joka sytyttämiskerralla avaamaan palopään ja kiskomaan pihdeillä lankaa esille. Jostain syystä se sydän kuitenkin kulkee moitteetta alaspäin joka ei missään tapauksessa ole tarkoitus. Ei ole siis ihme ettei meidän talossa ole montaa kertaa valoa näkynyt näissä yksilöissä. Mutta nyt tiedän jos joku joskus kysyy kannattaako vanha myrskylyhty kunnostaa tai kierrättää. Vastaan miettimättä:"Kierrätä ja hanki uusi koska korjaaminen ei kannata". Oikeastaan pitäisi sanoa että osta Havin kynttilä, sillä on hyvä sydän.
Kaivelin varastossamme ensimmäisen adventin aikoihin löytääkseni lisää kynttilälyhtyjä. Ja löysinkin. Ja löysin myös myrskylyhtyjä. Monta myrskylyhtyä. Tiedättehän tuon pellistä tehdyn, lamppuöljyllä toimivan peltihirvityksen? Tuumailin siinä mielessäni että ne kaikki 13 lamppuöljyllä täytettävää myrskylyhtyä on hylätty varastoon toimimattomuutensa vuoksi, joten niitä pitäisi myös fiksata.
No tuumasta toimeen. Aikani värkättyäni tulin siihen tulokseen että nuo mokomat lyhdyt ovat varsin onnettomia hökötyksiä, mitä muuta voit odottaa muutaman euron maksavalta tuotteelta? Mutta jos 750 miljoonaa kiinalaista valaisee niillä talonsa, täytyy lyhdyillä olla syvempikin sielunelämä. Olin oikeassa.
Jos vanhassa kanttikoppa-Ladassa oli mukana työkalusarja jolla voi koko auton pistää osiksi, täytyy myös tämä myrskylyhty olla huollettavissa. Nehän molemmat edustavat tuotteita joista miltei jokaisella on joku mielikuva ja molemmat on tehty mahdollisimman halvalla niin että kaikilla halukkailla olisi mahdollisuus ostaa niitä.
Toden totta, lyhdyn pystyy purkamaan ihan päreiksi jos tarve niin vaatii. Ja ainakin nyt se vaati.
Jos joskus saat päähäsi pistää osiksi tuollaisen lyhdyn, älä nyt ensimmäisenä ainakaan hermostu. Lyhdyn kaikki osat ovat enemmän ja vähemmän summanmutikassa mitattuja, niin paljon osien sovituksissa oli klappia. Välyksillä ei varmaan ole niin suurta väliä kunhan se vaan palaa ja valaisee. Mutta sen muistin entuudestaan että nimitys myrskylyhty ainakin näitten kohdalla vahvasti liioiteltu. Pikkuisenkaan navakampi tuuli sammuttaa koko liekin hetkessä.
Näitä meidän lyhtyjä on ainakin poltettu paljon koska miltei kaikissa sydänlanka oli miltei loppuunpalanut.
Eihän tosissaan se lanka loppu ollut, mutta juurikin niin lyhyeksi mennyt että se imee säiliöstä vain hitusen. Eli pari tuntia paloaikaa. Nainen joka asuu meillä on vahvasti sitä mieltä että kerään nurkkiin kaikkea turhanaikuista ja tarpeetonta roinaa. Tämä mielessäni menin autotalliin, tuohon kaikkien turhien romujen tyyssijaan. Löysin jopa kaksi rullaa öljylampun sydänlankaa jotka olen jostain joskus "löytänyt".
Sehän olisikin ollut liian helppoa ja yksinkertaista että lanka olisi korvattu vain leikkaamalla rullasta passeli pätkä ja vaihtamalla se vanhan tilalle...Vaikka 235 näyttää eri värivariaatioinakin ihan identtisiltä kavereidensa joukossa, niin ilmeisesti Kinkkilässä on satoja ellei jopa tuhansia tehtaita jotka näitä valmistaa.
Arvaat varmaan että punaiset ja vihreät lyhdyt on saman pajan tuotteita. Yllättäen pläkkipellin väriset ja kuparinsävyiset olivat jo toleransseiltaan ihan omaa luokkaansa. Olisikohan voinut olla että suuressa kaukoidän maassa on ihan omat pajat joka osalle ja sitten esimerkiksi "Swallow Brand", "Great Light", "Golden Sun" ja kaikki muut komealtakalskahtavat firmat sitten räimivät näitä lampunkuvatuksia kasaan jalkapallostadionin kokoisissa tehdassaleissa? Ei tiedä. Mutta sen tiedän että jos sulla on värivalikoima näitä lyhtyjä niin joka jumalan värissä on sitten erikokoinen sydänlanka, kuinkas muuten.
Voi perse. Mittasin tyhmyyksissäni tietenkin vain yhden sydänlangan leveyden, nimittäin punaiseen ja vihreään lyhtyyn. Sehän olisikin ollut jo aivan liikaa pyydetty että se rullalla oleva lanka olisi sopinut lyhtyyn heittämällä. Siitä piti jyrsiä reunasta pois 2,4 milliä. OMFG! Kaiken lisäksi se aikanaan Klapan Esson loppuunmyynnistä 1982 ostettu rulla oli hivenen (ehkä 1,2 mm) liian ohutta. Vaan sain kuin sainkin sen tarkoituksenmukaiseen käyttöönsä. Lopussa kerron sitten mitä oikeen tapahtuikaan pidempiaikaisessa käytössä. Uusittu lanka kulki kuljetuspyöränsä avulla urassaan miltei jopa mallikaasti. Ja ainakin se poltti säiliönsä tyhjäksi.
Tästä sain vettä niinpaljon myllyyni että päätin siltä istumalta pestä, puunata ja huoltaa kaikki muutkin lamput. Virhearvio. Sehän ei sinänsä meikäläisen elämässä ollut mikään uusi asia. Viimeistään toisen lyhdyn kohdalla kävi selväksi ettei hommassa ollut järjen hiventäkään. Jos tämä työ olisi tehty jossain liikkeessä (vaikka tuskin kukaan businessihminen noin järjetöntä työtä edes tekeekään) se olisi varmasti maksanut maltaita. Eli olisit helposti huollon hinnalla Kiito 750 kuomukärryllisen kaikennäköisiä ja -kokoisia lyhtyjä. Ja vielä vuoden lamppuöljyt kaupanpäälle.
Suomalainen mieshän ei anna periksi ennenkuin sydänkäyrä on suora. Sitten tuli ilta vastaan. Ja tuli toinenkin ilta vastaan. Sitten niitä iltoja olikin paljon vastassa. Olet oikeassa, lakkas lamppujenhuolto nappaamasta. Onneksi sain joulunpyhiksi sentään kaksi vihreää, kaksi punaista, kaksi kirkasta ja yhden kuparinvärisen kuntoon.Nyt ne loput reppanat odottaa edelleenkin omaa vuoroaan, oletettavasti maailman tappiin.
Lopussa yleensä tehdään yhteenveto. Opettavaiseksi lopputulokseksi tässä tuli se että seitsemästä kunnostetusta lampusta kolme toimii edelleenkin kuin unelma. Ne pahnanpohjimmaiset punaiset ja vihreät olisivat varmaan vaatineet Kalashnikov-voitelun toimiakseen. Eli hienoa hiekkaa mekanismiin. Ohut sydänlanka ei tietenkään aikansa lamppuöljyssä liottuaan kulje hammaspyörän avustamana kunnolla. Joudut joka sytyttämiskerralla avaamaan palopään ja kiskomaan pihdeillä lankaa esille. Jostain syystä se sydän kuitenkin kulkee moitteetta alaspäin joka ei missään tapauksessa ole tarkoitus. Ei ole siis ihme ettei meidän talossa ole montaa kertaa valoa näkynyt näissä yksilöissä. Mutta nyt tiedän jos joku joskus kysyy kannattaako vanha myrskylyhty kunnostaa tai kierrättää. Vastaan miettimättä:"Kierrätä ja hanki uusi koska korjaaminen ei kannata". Oikeastaan pitäisi sanoa että osta Havin kynttilä, sillä on hyvä sydän.
sunnuntaina, tammikuuta 01, 2012
Sananen uudelle Vuodelle 2012
Puheissa aina kehoitetaan katsomaan taaksepäin. Niin kehoitan minäkin, nimittäin menneeseen vuoteen. Omalta kohdaltani vuosi on ollut tapahtumia täynnä.
Ihmiset
Kun elää niin tutustuu. Uusia tuttavuuksia on taasen tullut ja mennyt pilvin pimein.
Liki kaikki ovat ikimuistoisia, osa jopa kauan kadoksissa olleita. Sitten löytyy niitä jotka olisivat ehken saaneet jäädä tutustumatta.Vuonna 2011 tutustuin muun muassa eläinmaailmasta tutuksi tulleeseen otukseen joka on ihmisen muodossa. Nimittäin käkeen. Eikös käki ole lintu joka munii toisten pesiin?
Ihmisen käyttäytyminen on usein aika ennalta arvaamatonta. Yhtäkkiä välit menee poikki ilman mitään selitystä. Usein pienet yksityiskohdat vastapuolen käyttäytymisessä saavat aikaan inhoa,raivoa, kateutta, suoranaista vihaa, you name it.
No, jos ei sulata toisen käyttäytymistä tuo toimintatapa on kai ainoa oikea...Toisaalta ymmärrän että ihmiset jolla on suuri ego tai eivät halua pitää kynttiläänsä vakan alla, eivät sovellu samaan pöytään pikkusielujen kanssa.
Maailma
Olen varma edelleenkin että tämä meidän pikkuinen pallomme jolla elämme kulkee kohti vääjäämätöntä tuhoaan. En pelkää sitä mutta harmittaa ihmisten lyhytnäköisyys. Eikö maailmaa pitäisi säästää lapsillemme ja heidän lapsilleen ja heidänkin lapsilleen? Karmeinta on katsoa kuinka kaikkein varakkaimmat ihmiset aiheuttavat huonommin toimeentuleville edelleenkin enemmän hätää ja kurjuutta joka päivä. Osaatko sinä sanoa miksi ilmasto lämpenee? Oletaisin että kehitysmaissa joissa kaikki jätteet dumpataan luontoon, poltetaan fossiilisia polttoaineita joka savimajan kulmalla, saa aikaan tämän saasteongelman. Puhumattakaan teollisuusmaista jotka lisäävät voittojaan sillä etteivät huolehdi riittävästi jätteistään.
Talous
Hohhoijjaa. Tämän otsikon voisi ohittaa vain sanomalla:"Vitun Jenkit!" Mutta raapaisen sittenkin syvemmältä. Maailman mahtavin kansa on ihan lähellä saattaa itsensä suurempaan kuseen kuin osaavat edes aavistaakaan. Magic word:shareholder. Muutapa tuohon ei tarvi sanoakaan. Äkkirikastuneet haluavat lisää hilloa leivän päälle + pienessä kaukaisessa tehtaassa potkitaan työntekijät pihalle + tuotanto siirretään vinosilmien hoitoon = shareholder gets extra dime for his share. Ja näin se jenkka jatkuu.
Toisaalta kotimaassa kaiken maailman slummiduunarit haluavat Kreikan auringon alle maksoi mitä maksoi. Rahoitusyhtiöt hyötyvät, kreikkalaiset katukauppiaat työntävät kaikki saamansa eurot pimeänä liiveihinsä. Sama kuvio toistuu Espanjan tai Thaimaan lomakohteissa. Mun mielestä nämä lomalennot pitäisi kieltää ettei kallis valuuttavaranto mene hyödyttämään niitä jotka eivät ajattele muutakuin viikon päähän. Uskoisin että kaikki turistienlypsäjät oppisivat max. kolmessa viikossa rahan kiertokulun salat kun ei rannoilla näkyisi yhtään turistia...Hieno ajatus, mutta mahdoton toteuttaa.
Politiikka
Suomalaisesta politiikasta, saati sitten kansainvälisestä politiikasta ei juuri ole lapsille kertomista. Oikeastaan
ainoa harmin paikka oli se ettei seipäänniellyt Vanhanen joutunut valtakunnanoikeuden eteen. Niin, olihan meillä eduskuntavaalitkin, olin aivan unohtaa ison jytkyn persujen takalistosta. Eli loppuvuonna kaikki oli taas ihan kuin ennenkin. Eihän hiekkalaatikon rauhaa voi häiritä, siitä pitää politiikan vanhat kehäketut huolen.
Urheilu
Ei minun alaani. Jos tästä listasta olisi apua:Rukajärvi, Heikkinen, Mäkäräinen, Granlund, jääkiekon MM, Kauppi, Myllylä (R.I.P). Siinäpä se urheiluvuosi.
Sekalaista huttua
Mutta yhtä kaikki. Vuosi 2011 tuli elettyä ja saatettua loppuun. Ja loippupeleissä jos oikeen tarkkasti aatellaan, niin eiköhän ne kaikki vuodet ole toistensa peilikuvia? Uskon että tapahtumien määrä on vakio. Ja jokaiselle annetaan sen mukaan mitä jaksaa kantaa. Joten ei muuta takki kiinni, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Ei vaiskaan, elämä on niin ihanaa että siitä pitää nauttia joka päivä! Ja täysillä!
lauantaina, huhtikuuta 02, 2011
Yksinäinen vaeltaja
Tämä runo ilmestyi postiini eräänä yönä.
Runon mukana oli lähettäjän/kirjoittajan lupa julkaista se....
Kaunis ja niin täynnä tuskaa.
Tutkikaa ja tarkkailkaa läheisiänne.
Näennäisen kovan kuoren alta voi paljastua ihan mitä vaan.
Mutta nyt annamme areenan niile joille se kuuluu:
Yksinäinen vaeltaja
Hän öisiä katuja vaeltaa,
Vain pieni koira seuranaan,
Hän pientä ihmettä odottaa
Luoksein saapuvan
Kyynel poskelle vierähtää,
Katseen alas painaa hän,
Hiljaa huokaa,
Sydän särkynyt on
Tuuli hellästi poskea hyväilee,
Hän tahtoisi tuntea taas sen
Kosketuksen hellän suloisen
Yksinäisyys mielen masentaa
Sydän riekaleiksi revittiin,
Se julmasti tehtiin,
Hän oven sulki perässään,
Ja katosi yöhön pimeään
Hän tahtoo rakastaa taas
Uskoa huomiseen
Kauniiseen rakkauteen
Hän tahtoo tuntea sen
Hän on yksinäinen vaeltaja halki elämän
Unelmistaan pitää kiinni vaikkei niitä saisikaan
Runon mukana oli lähettäjän/kirjoittajan lupa julkaista se....
Kaunis ja niin täynnä tuskaa.
Tutkikaa ja tarkkailkaa läheisiänne.
Näennäisen kovan kuoren alta voi paljastua ihan mitä vaan.
Mutta nyt annamme areenan niile joille se kuuluu:
Yksinäinen vaeltaja
Hän öisiä katuja vaeltaa,
Vain pieni koira seuranaan,
Hän pientä ihmettä odottaa
Luoksein saapuvan
Kyynel poskelle vierähtää,
Katseen alas painaa hän,
Hiljaa huokaa,
Sydän särkynyt on
Tuuli hellästi poskea hyväilee,
Hän tahtoisi tuntea taas sen
Kosketuksen hellän suloisen
Yksinäisyys mielen masentaa
Sydän riekaleiksi revittiin,
Se julmasti tehtiin,
Hän oven sulki perässään,
Ja katosi yöhön pimeään
Hän tahtoo rakastaa taas
Uskoa huomiseen
Kauniiseen rakkauteen
Hän tahtoo tuntea sen
Hän on yksinäinen vaeltaja halki elämän
Unelmistaan pitää kiinni vaikkei niitä saisikaan
torstaina, maaliskuuta 17, 2011
Silloin kun leipäkin maistui leivältä?
Helmikuun pakkasten paukkuessa hain taas kerran Neitikasiveetä koulusta. Katselin koulun parkkipaikalle hiljalleen ilmestyviä autoja ja totesin että yllättävän moni vanhempi siltikin hakee jälkikasvunsa kotiin. Koska aikaa oli enemmänkin ennen koulun loppumista jäin pohtimaan tapojen, tottumusten, käytäntöjen ja kaiken muun muuttumista vuosien saatossa.
Kun aloitin ekaluokan 70-luvun alkupuolella silloin oli selvää että heti toisena päivänä oli selvittävä ilman saattajaa, se oli ajan henki. Muistan että luokkatovereistani vain yksi kuljetetiin kotiin autolla ja aika harvoin sittenkin. Kyllä monena synkkänä syys- ja talviaamuna meinas tulla valottomalla taipaleella ns. äitiä ikävä kun pelotti niin perhanasti suuri maailma. Mutta mentävä oli ei auttanut itku markkinoilla.
Yli kolmessakymmenessä vuodessa maailma muuttuu aika paljon Eskoseni.
Tommi Lindell on pukenut tämänkin asian lauluksi jossa on totta joka sana:
http://www.youtube.com/watch?v=fC2gZobTZ0Q&feature=related
Jos ajattelemme yksistään informaatioähkyä mikä ympärillämme vallitsee suhteutettuna ajan kulumiseen, on muutos suorastaan käsittämätön. Olisitko voinut kuvitella vuonna 1980 mitä kaikkea voisit tehdä vuonna 2011 puhelimella? Ja vielä sellaisella puhelimella joka ei ole kytketty seinäpistokkeesta roikkuvaan johtoon.
Saati sitten tietokonetta joka oli monille aivan outo lintu. Esimerkiksi Commodore 64 kasettiasemineen.
Nykyään on niin helppo soittaa, tekstata jne. jos haluaa kaverit kasaan johonkin tiettyyn paikkaan ja aikaan.
Ennen ponkaistiin Jopon selkään (kuten Tommi Lindell lauloi) ja ajettiin kaverin luota toiselle. Eikä yhtään haitannut matka tai sade saati pakkanen.
Se ei ole huono juttu että kehitys kehittyy. Luulen että ne jotka aina jaksavat marmattaa siitä ettei meidän lapsuudessa ollut sitä eikä tätä ovat vain ja ainoastaan kateellisia (meikäläisellä tilanne oli sellainen ettei lapsena ollut kuin yksi puulelu ja sekin patterin välissä jumissa, siksi olen nykyään tällainen). Se on mielestäni jokaisen ihmisen ja vanhemman harkinnan varassa mitä kaikkea lapselleen tarjoaa, toisaalta yhteiskunnan sosiaalinen paine voi olla monesti kestämätöntä laatua varsinkin alati muuttuvien muoti-ilmiöiden suhteen. Muistan itsekin kun mainonnnan määrä kasvoi televisiossa ja se toi mukanaan aina vaan uusia ja uusia juttuja ostettavaksi. Aina olisi pitänyt ensimmäisten joukossa saada milloin mikäkin turhake. Ne eniten mainostetut tuppaavat jäämään unholaan kaikkein nopeimmin.
Harrastukset ja niiden määrä tuntuu vaihtelevan älyttömän paljon perhekunnittain. Kunnioituksella katselen perheitä joilla on lapsille kaksi lukujärjestystä: yksi koulua ja yksi vapaa-aikaa varten. Hei haloo! Lukujärjestys vapaa-aikaa varten? Kopkop, onkohan siellä yläkerran pururadalla ketään kotona? Ymmärrän lukujärjestyksen jos lapsia on enemmän kuin yksi - siinähän ei pysy kärryillä Erkin veli Heikkikään. Olen sitä mieltä että vanhemmat jotka tumppaavat (huomaa tämä: vanhemmat määräävät mitä lapset harrastavat) lasten päivät pakolla täyteen harrastuksia ovat juuri niitä vanhempia joilla ei ollut mahdollisuutta harrastaa tai tunsivat omien vanhempiensa pettymyksen kun heistä ei sitten tullutkaan maailmanpelastajia. Sen projisoiminen omiin lapsiin ja heidän harrastuksiin tuntuu vähintäänkin oudolta. Onkohan oletuksena paremman taivaspaikan saaminen jos näin menettelee. Sallikaa mun nauraa.
Monikohan lapsi ihan aidosti haluaa olla koko ajan menossa kieli vyön alla? Entäs se laatuaika perheen kanssa? Onko sittenkään loppujen lopuksi sellonsoitto tai jalkapallo parempi kuin esimerkiksi peli-ilta perheen kesken tai vaikkapa tyynysota? Meidän perheessämme on harrastaminen vapaaehtoista.
Miten sitten kasvatetaan lapset kunnolla? Ennenvanhaan ruumiillinen kuritus oli lähes itsestäänselvyys.
Nykyään häkki heiluu (tai ainakin sosiaalitantta hyökkää kimppuun) jos kajoat lapseesi edes pikkusormella.
Se on totta ettei lapsia kasvateta voimakeinoilla. Mutta kasvattaminen onkin taitolaji. Kaikki eivät lähellekään osaa sitä. En minäkään. Muuttuvat ajat tuovat omat haasteensa koko touhuun. On niin paljon uusia ajatuksia miellettäväksi. Olettaisin että kasvattamisenkin voi oppia kuten kaiken muunkin. Kaikkein pahinta on se ettei kasvateta lainkaan, ja korostuu nykyaikaisen yhteiskunnan joka tasolla. Palataan takaisin siihen nettiin. Kuinkahan monta houkutusta sinunkin herranterttusi kohtaa jokaisella nettikäynnillä? Ei ihme että kaikenmaailman vainoajat ovat liikkeellä lasten kintereillä, helppoa saalista kun ovat. Lasten suojeleminen tällaiselta haitalta onkin varmaan prioriteettijärjestyksessä ihan ykkönen.
Onko kaikki nykyaikaiset asiat sitten niin vastenmielisä ja turhia? Ei varmaan eikä tosiaankaan. Se osoittaa että intressimme muuttuvat aikojen edetessä ja hyvä niin. Kehitys kehittyy. Suurin ongelma taitaa olla kuitenkin me itse - me emme halua kehittyä.
Kun aloitin ekaluokan 70-luvun alkupuolella silloin oli selvää että heti toisena päivänä oli selvittävä ilman saattajaa, se oli ajan henki. Muistan että luokkatovereistani vain yksi kuljetetiin kotiin autolla ja aika harvoin sittenkin. Kyllä monena synkkänä syys- ja talviaamuna meinas tulla valottomalla taipaleella ns. äitiä ikävä kun pelotti niin perhanasti suuri maailma. Mutta mentävä oli ei auttanut itku markkinoilla.
Yli kolmessakymmenessä vuodessa maailma muuttuu aika paljon Eskoseni.
Tommi Lindell on pukenut tämänkin asian lauluksi jossa on totta joka sana:
http://www.youtube.com/watch?v=fC2gZobTZ0Q&feature=related
Jos ajattelemme yksistään informaatioähkyä mikä ympärillämme vallitsee suhteutettuna ajan kulumiseen, on muutos suorastaan käsittämätön. Olisitko voinut kuvitella vuonna 1980 mitä kaikkea voisit tehdä vuonna 2011 puhelimella? Ja vielä sellaisella puhelimella joka ei ole kytketty seinäpistokkeesta roikkuvaan johtoon.
Saati sitten tietokonetta joka oli monille aivan outo lintu. Esimerkiksi Commodore 64 kasettiasemineen.
Nykyään on niin helppo soittaa, tekstata jne. jos haluaa kaverit kasaan johonkin tiettyyn paikkaan ja aikaan.
Ennen ponkaistiin Jopon selkään (kuten Tommi Lindell lauloi) ja ajettiin kaverin luota toiselle. Eikä yhtään haitannut matka tai sade saati pakkanen.
Se ei ole huono juttu että kehitys kehittyy. Luulen että ne jotka aina jaksavat marmattaa siitä ettei meidän lapsuudessa ollut sitä eikä tätä ovat vain ja ainoastaan kateellisia (meikäläisellä tilanne oli sellainen ettei lapsena ollut kuin yksi puulelu ja sekin patterin välissä jumissa, siksi olen nykyään tällainen). Se on mielestäni jokaisen ihmisen ja vanhemman harkinnan varassa mitä kaikkea lapselleen tarjoaa, toisaalta yhteiskunnan sosiaalinen paine voi olla monesti kestämätöntä laatua varsinkin alati muuttuvien muoti-ilmiöiden suhteen. Muistan itsekin kun mainonnnan määrä kasvoi televisiossa ja se toi mukanaan aina vaan uusia ja uusia juttuja ostettavaksi. Aina olisi pitänyt ensimmäisten joukossa saada milloin mikäkin turhake. Ne eniten mainostetut tuppaavat jäämään unholaan kaikkein nopeimmin.
Harrastukset ja niiden määrä tuntuu vaihtelevan älyttömän paljon perhekunnittain. Kunnioituksella katselen perheitä joilla on lapsille kaksi lukujärjestystä: yksi koulua ja yksi vapaa-aikaa varten. Hei haloo! Lukujärjestys vapaa-aikaa varten? Kopkop, onkohan siellä yläkerran pururadalla ketään kotona? Ymmärrän lukujärjestyksen jos lapsia on enemmän kuin yksi - siinähän ei pysy kärryillä Erkin veli Heikkikään. Olen sitä mieltä että vanhemmat jotka tumppaavat (huomaa tämä: vanhemmat määräävät mitä lapset harrastavat) lasten päivät pakolla täyteen harrastuksia ovat juuri niitä vanhempia joilla ei ollut mahdollisuutta harrastaa tai tunsivat omien vanhempiensa pettymyksen kun heistä ei sitten tullutkaan maailmanpelastajia. Sen projisoiminen omiin lapsiin ja heidän harrastuksiin tuntuu vähintäänkin oudolta. Onkohan oletuksena paremman taivaspaikan saaminen jos näin menettelee. Sallikaa mun nauraa.
Monikohan lapsi ihan aidosti haluaa olla koko ajan menossa kieli vyön alla? Entäs se laatuaika perheen kanssa? Onko sittenkään loppujen lopuksi sellonsoitto tai jalkapallo parempi kuin esimerkiksi peli-ilta perheen kesken tai vaikkapa tyynysota? Meidän perheessämme on harrastaminen vapaaehtoista.
Miten sitten kasvatetaan lapset kunnolla? Ennenvanhaan ruumiillinen kuritus oli lähes itsestäänselvyys.
Nykyään häkki heiluu (tai ainakin sosiaalitantta hyökkää kimppuun) jos kajoat lapseesi edes pikkusormella.
Se on totta ettei lapsia kasvateta voimakeinoilla. Mutta kasvattaminen onkin taitolaji. Kaikki eivät lähellekään osaa sitä. En minäkään. Muuttuvat ajat tuovat omat haasteensa koko touhuun. On niin paljon uusia ajatuksia miellettäväksi. Olettaisin että kasvattamisenkin voi oppia kuten kaiken muunkin. Kaikkein pahinta on se ettei kasvateta lainkaan, ja korostuu nykyaikaisen yhteiskunnan joka tasolla. Palataan takaisin siihen nettiin. Kuinkahan monta houkutusta sinunkin herranterttusi kohtaa jokaisella nettikäynnillä? Ei ihme että kaikenmaailman vainoajat ovat liikkeellä lasten kintereillä, helppoa saalista kun ovat. Lasten suojeleminen tällaiselta haitalta onkin varmaan prioriteettijärjestyksessä ihan ykkönen.
Onko kaikki nykyaikaiset asiat sitten niin vastenmielisä ja turhia? Ei varmaan eikä tosiaankaan. Se osoittaa että intressimme muuttuvat aikojen edetessä ja hyvä niin. Kehitys kehittyy. Suurin ongelma taitaa olla kuitenkin me itse - me emme halua kehittyä.
lauantaina, maaliskuuta 12, 2011
Anger Management - tutkielma ihmiskäyttäytymisestä.
Tämä teksti voidaan käsittää allekirjoittaneen terapiaksi, eli eräänlaiseksi anger managementiksi.
Pyydän jo tässä vaiheessa anteeksi henkilöiltä, jotka mahdollisesti kokevat kirjoitukseni loukkaavana.
Kyse on oma tapani päästää ylimääräisiä höyryjä ulos.
Osa 1.
Asiointi
Koen käsittämättömän suurta ärsytystä ollessani liikkeellä esimerkiksi kaupassa ja kohdatessani ns. tumpleoita, tungeksijoita ja nysvääjiä. Se on tavallaan sääli että minä joka pidän shoppailusta paljon koen nämä asiat negatiivisiksi. Se mitä eniten äimistellyt on että miksi ei esimerkiksi kaikkein suurimpina ruuhka-aikoina, juhannuksen ja joulun alla, tätä ärsyyntymistä tapahdu. Siksi että, silloin on kaupoissakin niin hemmetisti väkeä että kaikki jumittaa.
Mutta jos ajatellaan ihan normipäivää, se käsittämätön törveltäminen nostaa verenpaineeni punaiselle.
Muistatteko aikanaan esimerkiksi Lidlissä oli alkuaikoina sellaiset kassapöydät että sai olla sairaan nopea
että sai ostoksensa pois alta ennenkuin toinen asiakas ostoksineen vyöryy päälle. Toki silloin keskiostokset olivat pieniä ja kaikista tumpeloimmatkin selvisivät alta pois. Nyt valitettavasti sekin asia on pilattu hehtaarikassapöydillä. Tavallisessa kaupassa ihan tavallisena päivänä joutuu ihan yllättäen tilanteeseen jossa käämien palaminen on hiuskarvan varassa. Jotta asia kävisi selväksi vanhat ihmiset eivät aiheuta ongelmia, sen verran olen tiedostanut että korkea ikä ei takaa kolmikymppisen ihmisen toimintakykyä. Noudatan tarkasti sitä kirjoittamatonta sääntöä että kaikkein pisin kassajono vetää kaikkein parhaiten. Toki virhearvioitakin sattuu. Minullekin.
Mutta mikä ihme ja kumma siinä on kun nostellaan niitä ostoksia kassahihnalle, se pitää tehdä kuin hidastetussa filmissä. Okei, se on persoonallinen tapa toimia, mutta suorituksena ihan järkeä vailla. On ollut monesti liiankin lähellä että olisin käynyt sijoittamassa napakan potkun hidastelijan persamuksiin tai antaa vähän vauhtia siihen ostosten setvimiseen. Mutta niinhän se on elävässäkin elämässä että toiset eivät vaan kerkeä mukaan samassa vauhdissa kuin toiset. Mutta eikö sitä voisi edes hivenen ajatella kanssaihmisiäänkin? Usein nämä ihmiset maksavat ostoksensa käteisellä. Miksikö? Flegmaattisuus ei anna myöten muistaa tunnuslukuja tms.
Oman lukunsa muodostavat nämä iänikuiset keskelle käytäviä pullonkauloja rakentavat rakastettavat ihmiset. Toki on kiva nähdä toista pitkästä aikaa, mutta miksi se riemastuttava jälleennäkeminen pitää aina tehdä kaupan ahtaimmassa kohdassa? Pankaapa merkille seuraavan kerran kun näette tämmöisen jälleennäkemisen, miten heidän ostoskärrynsä ovat sijoittuneet. Kaksi ihmistä seisovat nokat vastakkain sijoittaen kärrynsä selkänsä taakse sojottamaan ulospäin. Enemmän kuin kolme ihmistä seisovat kärryjensä takana muodostaen maailmanpyörän näköisen asetelman. Ja aina on seisova suma valmis. Olen kerran ottanut omalla ostokärrylläni vauhtia ja pyyhkässyt keskelle kärryjä ja voittajana ohi. Kuulin selkäni takaa ankaraa paheksuntaa jatkaessani matkaa. Katsoin etäisyyden päästä ihmisparvea - maailmanpyörä oli kunnostettu ja juttu jatkui. Se siitä kouluttamisesta.
Muistutan kuulemma televisiosarja Hill Street Bluesin Belkeriä. Olen vaimoni mielestä samanlainen jurnottaja kuin Belkerkin. Olen todistanut sen hänelle ihan itse runsaat kymmenen vuotta sitten ollessamme ruuhka-aikaan kaupassa. Edellämme oli ihan normi humanistiperheenäiti jälkikasvunsa kanssa. Kun kaistapäiset lapset saatiin paimennettua kassalinjaston toiselle puolelle, he tietysti parkkeerasivat laumaksi kassapöydän päässä olevalle tasolle. Äiti ei ollut saanut koukittua lapsilauman yli murto-osaakaan ostoksistansa kun tulin pakkaamaan omia ostoksiani. Yritin varovaisesti tuuppia pikku perskärpäsiä omalle osastolleen että saisin pakata ostoksiani ennenkuin suma alkaisi seisomaan. Herrantertut eivät liikahtaneet milliäkään joten tyynen viileästi paljastin kulmahampaani tenaville ja murisin (siis murisin) kuten Belker TV-sarjassa konsanaan. Lapset jähmettyivät sijoilleen, paitsi nuorin jolla alkoi leuka väpättämään ja vanhin joka katsoi viisaimmaksi poistua paikalta ääneti takavasemmalle. Äiti loi minuun murhaavan katseen, mutta nopeana poikana olin jo pakannut ostokseni ja kävelimme käytävää pitkin ulko-ovelle ennekuin olisimme saaneet paheksuntaryöpyn.
Oman lukunsa on sitten kaikenmaailman turhankitisijät. Toki jos suosikkileipä on loppu, tai muuta vastaavaa, se ottaa aivoon. Mutta miksi sitä pitää mennä kitisemään henkilökunnalle? Niillä on kuulkaa muutakin tekemistä kuin selitellä puutteen syy.
Ja kun te nappaatte hyllystä esimerkiksi jonkin vaatteen, eikö se olisi fiksua katsoa onko siinä mitään merkintää hinnasta tms? Luuletteko että alipalkattu ja ylityöllistetty kassahenkilö on joku Delfoin oraakkeli joka muistaa jokaisen kaupassa myytävän 68 943 tuotteen hinnan saati sitten sen että se on alennettu? Sitten siinä kassalla kitistään että mun mielestä se maksoi sitä ja tätä....
Olisi varmaan paljonkin sanottavaa asioinnista ja esimerkiksi kortinlukijan käytöstä ja siihen liittyvistä säälittävistä manöövereistä, mutta olen niitä tuolla FB:n puolella jo vuodattanut niin annetaan olla ettei tule toistoa.
Osa 2.
Liikenteessä
Herran tähden, joudun puuttumaan tähänkin. Tiedän jo nyt että tämän osion jälkeen verenpaineeni on niin korkealla että lähellä on ettei ohimosuonet räjähdä. Eli loppupäivä ollaan niin kiesinä että oksat pois.
Mutta sittenkin, vain yksi lause perustelee koko jutun. "Miksi helevetissä te toukohousut ette aja niillä autoillanne? Se auto menee juuri sinne minne ajatte sen, ja juuri niin kovaa kuin ajatte sen. Ei siinä ole mitään arpomista. En edes puutu esimerkiksi peräkärryn kanssa peruuttamiseen, sen hallitsee jos ensin voittaa sen pelkonsa peräkärryä kohtaan. Olen työssäni opettanut eräälle keski-ikäiselle rouvashenkilölle ihan kädestä pitäen miten se kärry kulkee. Siinäkin suurin ongelma oli se, ettei täti uskaltanut miehensä läsnäollessa edes ajatella peruuttavansa peläten mahdollista huutoryöppyä.
Mutta ihan tavallisena arkiaamuna tuntuu että kaikki kädettömät, jalattomat ja ennenkaikkea aivottomat ovat just ennen kello kahdeksaa liikkeellä...Ja sitten sitä tunnetta jatkuu iltamyöhään tai ainakin niin kauan kuin jokukaan on liikkeellä.
Täällä meidän ihanassa kaupungissamme kasin pintaan joka ainoaan risteykseen, joko valoilla tai ilman, tuppautuu tyypillinen Polanjakkupukusosionomihumanisti usein vielä Kauniaisten kansanautolla, amerikkalaisella tila-autolla tai pikku eurooppalaisella koppimopolla ja sitten suma seisoo. Tietysti hivenen kärjistin, mutta kun valot on vaihtumassa vihreiksi, niin silloin olis syytä jo ihan hipihiljaa edetä, vai?
Kesällä hidastelun vielä jotenkin kestää, mutta talvella kun ajo-olosuhteet muutenkin ovat huonot, ei ole ihme että risteyksiin kasautuu sumia. Kun valot vaihtuu vihreiksi, eikös silloin paineta kaasua kelin mukaan ja liikuta tilanteen vaatimalla ripeydellä eteenpäin? Mutta jos ensin katsotaan peilistä että onko tukka hyvin ja sitten huomataan että hei, vaihde olikin jäänyt kolmoselle ja kaiken kukkuraksi vielä käsijarrukin on päällä, ei ole mikään ihme että punaisen aallon Kokkolasssa valoista pääse vain kolme autoa. Kanta-Helsingissä tämmöisten torppareitten yli olisi jo ajettu.....
Joku tietysti aattelee että kaahaan ja ajan ylimielisesti, se ei pidä paikkaansa. Neljänkympin rajoitus on neljänkympin rajoitus jne. Näin viimeksi maanantaina kun erään asutusalueen syöttöliikenneväylällä konstaapeli Korhoset korjasivat jonoksi asti autoja sakonkirjoituspaikalle. Olis varmaan kannattanut lähteä töihin ihmisten aikaan ettei tarvis kaahailla. Ärinäni liikenteestä johtuu yksinomaan siitä että liikennesuorite tuhotaan korvaustoiminnoilla, vai pelottaakohan oikeasti joitakin istua autonratissa.
Ja kun sitä joku kuitenkin ajattelee että olen aivan ehdottoman täydellinen ihminen, olet aivan väärässä.
En ole lähellekään täydellinen. Ja varmasti kaikki me purnaamme epäkohdista, monesti ihan asiasta.
Ette voi kuvitellakaan kuinka hyvä mieli ja olo tulee kun päästää pikkuisen höyryjä ulos. Kokeilkaapa.
Pyydän jo tässä vaiheessa anteeksi henkilöiltä, jotka mahdollisesti kokevat kirjoitukseni loukkaavana.
Kyse on oma tapani päästää ylimääräisiä höyryjä ulos.
Osa 1.
Asiointi
Koen käsittämättömän suurta ärsytystä ollessani liikkeellä esimerkiksi kaupassa ja kohdatessani ns. tumpleoita, tungeksijoita ja nysvääjiä. Se on tavallaan sääli että minä joka pidän shoppailusta paljon koen nämä asiat negatiivisiksi. Se mitä eniten äimistellyt on että miksi ei esimerkiksi kaikkein suurimpina ruuhka-aikoina, juhannuksen ja joulun alla, tätä ärsyyntymistä tapahdu. Siksi että, silloin on kaupoissakin niin hemmetisti väkeä että kaikki jumittaa.
Mutta jos ajatellaan ihan normipäivää, se käsittämätön törveltäminen nostaa verenpaineeni punaiselle.
Muistatteko aikanaan esimerkiksi Lidlissä oli alkuaikoina sellaiset kassapöydät että sai olla sairaan nopea
että sai ostoksensa pois alta ennenkuin toinen asiakas ostoksineen vyöryy päälle. Toki silloin keskiostokset olivat pieniä ja kaikista tumpeloimmatkin selvisivät alta pois. Nyt valitettavasti sekin asia on pilattu hehtaarikassapöydillä. Tavallisessa kaupassa ihan tavallisena päivänä joutuu ihan yllättäen tilanteeseen jossa käämien palaminen on hiuskarvan varassa. Jotta asia kävisi selväksi vanhat ihmiset eivät aiheuta ongelmia, sen verran olen tiedostanut että korkea ikä ei takaa kolmikymppisen ihmisen toimintakykyä. Noudatan tarkasti sitä kirjoittamatonta sääntöä että kaikkein pisin kassajono vetää kaikkein parhaiten. Toki virhearvioitakin sattuu. Minullekin.
Mutta mikä ihme ja kumma siinä on kun nostellaan niitä ostoksia kassahihnalle, se pitää tehdä kuin hidastetussa filmissä. Okei, se on persoonallinen tapa toimia, mutta suorituksena ihan järkeä vailla. On ollut monesti liiankin lähellä että olisin käynyt sijoittamassa napakan potkun hidastelijan persamuksiin tai antaa vähän vauhtia siihen ostosten setvimiseen. Mutta niinhän se on elävässäkin elämässä että toiset eivät vaan kerkeä mukaan samassa vauhdissa kuin toiset. Mutta eikö sitä voisi edes hivenen ajatella kanssaihmisiäänkin? Usein nämä ihmiset maksavat ostoksensa käteisellä. Miksikö? Flegmaattisuus ei anna myöten muistaa tunnuslukuja tms.
Oman lukunsa muodostavat nämä iänikuiset keskelle käytäviä pullonkauloja rakentavat rakastettavat ihmiset. Toki on kiva nähdä toista pitkästä aikaa, mutta miksi se riemastuttava jälleennäkeminen pitää aina tehdä kaupan ahtaimmassa kohdassa? Pankaapa merkille seuraavan kerran kun näette tämmöisen jälleennäkemisen, miten heidän ostoskärrynsä ovat sijoittuneet. Kaksi ihmistä seisovat nokat vastakkain sijoittaen kärrynsä selkänsä taakse sojottamaan ulospäin. Enemmän kuin kolme ihmistä seisovat kärryjensä takana muodostaen maailmanpyörän näköisen asetelman. Ja aina on seisova suma valmis. Olen kerran ottanut omalla ostokärrylläni vauhtia ja pyyhkässyt keskelle kärryjä ja voittajana ohi. Kuulin selkäni takaa ankaraa paheksuntaa jatkaessani matkaa. Katsoin etäisyyden päästä ihmisparvea - maailmanpyörä oli kunnostettu ja juttu jatkui. Se siitä kouluttamisesta.
Muistutan kuulemma televisiosarja Hill Street Bluesin Belkeriä. Olen vaimoni mielestä samanlainen jurnottaja kuin Belkerkin. Olen todistanut sen hänelle ihan itse runsaat kymmenen vuotta sitten ollessamme ruuhka-aikaan kaupassa. Edellämme oli ihan normi humanistiperheenäiti jälkikasvunsa kanssa. Kun kaistapäiset lapset saatiin paimennettua kassalinjaston toiselle puolelle, he tietysti parkkeerasivat laumaksi kassapöydän päässä olevalle tasolle. Äiti ei ollut saanut koukittua lapsilauman yli murto-osaakaan ostoksistansa kun tulin pakkaamaan omia ostoksiani. Yritin varovaisesti tuuppia pikku perskärpäsiä omalle osastolleen että saisin pakata ostoksiani ennenkuin suma alkaisi seisomaan. Herrantertut eivät liikahtaneet milliäkään joten tyynen viileästi paljastin kulmahampaani tenaville ja murisin (siis murisin) kuten Belker TV-sarjassa konsanaan. Lapset jähmettyivät sijoilleen, paitsi nuorin jolla alkoi leuka väpättämään ja vanhin joka katsoi viisaimmaksi poistua paikalta ääneti takavasemmalle. Äiti loi minuun murhaavan katseen, mutta nopeana poikana olin jo pakannut ostokseni ja kävelimme käytävää pitkin ulko-ovelle ennekuin olisimme saaneet paheksuntaryöpyn.
Oman lukunsa on sitten kaikenmaailman turhankitisijät. Toki jos suosikkileipä on loppu, tai muuta vastaavaa, se ottaa aivoon. Mutta miksi sitä pitää mennä kitisemään henkilökunnalle? Niillä on kuulkaa muutakin tekemistä kuin selitellä puutteen syy.
Ja kun te nappaatte hyllystä esimerkiksi jonkin vaatteen, eikö se olisi fiksua katsoa onko siinä mitään merkintää hinnasta tms? Luuletteko että alipalkattu ja ylityöllistetty kassahenkilö on joku Delfoin oraakkeli joka muistaa jokaisen kaupassa myytävän 68 943 tuotteen hinnan saati sitten sen että se on alennettu? Sitten siinä kassalla kitistään että mun mielestä se maksoi sitä ja tätä....
Olisi varmaan paljonkin sanottavaa asioinnista ja esimerkiksi kortinlukijan käytöstä ja siihen liittyvistä säälittävistä manöövereistä, mutta olen niitä tuolla FB:n puolella jo vuodattanut niin annetaan olla ettei tule toistoa.
Osa 2.
Liikenteessä
Herran tähden, joudun puuttumaan tähänkin. Tiedän jo nyt että tämän osion jälkeen verenpaineeni on niin korkealla että lähellä on ettei ohimosuonet räjähdä. Eli loppupäivä ollaan niin kiesinä että oksat pois.
Mutta sittenkin, vain yksi lause perustelee koko jutun. "Miksi helevetissä te toukohousut ette aja niillä autoillanne? Se auto menee juuri sinne minne ajatte sen, ja juuri niin kovaa kuin ajatte sen. Ei siinä ole mitään arpomista. En edes puutu esimerkiksi peräkärryn kanssa peruuttamiseen, sen hallitsee jos ensin voittaa sen pelkonsa peräkärryä kohtaan. Olen työssäni opettanut eräälle keski-ikäiselle rouvashenkilölle ihan kädestä pitäen miten se kärry kulkee. Siinäkin suurin ongelma oli se, ettei täti uskaltanut miehensä läsnäollessa edes ajatella peruuttavansa peläten mahdollista huutoryöppyä.
Mutta ihan tavallisena arkiaamuna tuntuu että kaikki kädettömät, jalattomat ja ennenkaikkea aivottomat ovat just ennen kello kahdeksaa liikkeellä...Ja sitten sitä tunnetta jatkuu iltamyöhään tai ainakin niin kauan kuin jokukaan on liikkeellä.
Täällä meidän ihanassa kaupungissamme kasin pintaan joka ainoaan risteykseen, joko valoilla tai ilman, tuppautuu tyypillinen Polanjakkupukusosionomihumanisti usein vielä Kauniaisten kansanautolla, amerikkalaisella tila-autolla tai pikku eurooppalaisella koppimopolla ja sitten suma seisoo. Tietysti hivenen kärjistin, mutta kun valot on vaihtumassa vihreiksi, niin silloin olis syytä jo ihan hipihiljaa edetä, vai?
Kesällä hidastelun vielä jotenkin kestää, mutta talvella kun ajo-olosuhteet muutenkin ovat huonot, ei ole ihme että risteyksiin kasautuu sumia. Kun valot vaihtuu vihreiksi, eikös silloin paineta kaasua kelin mukaan ja liikuta tilanteen vaatimalla ripeydellä eteenpäin? Mutta jos ensin katsotaan peilistä että onko tukka hyvin ja sitten huomataan että hei, vaihde olikin jäänyt kolmoselle ja kaiken kukkuraksi vielä käsijarrukin on päällä, ei ole mikään ihme että punaisen aallon Kokkolasssa valoista pääse vain kolme autoa. Kanta-Helsingissä tämmöisten torppareitten yli olisi jo ajettu.....
Joku tietysti aattelee että kaahaan ja ajan ylimielisesti, se ei pidä paikkaansa. Neljänkympin rajoitus on neljänkympin rajoitus jne. Näin viimeksi maanantaina kun erään asutusalueen syöttöliikenneväylällä konstaapeli Korhoset korjasivat jonoksi asti autoja sakonkirjoituspaikalle. Olis varmaan kannattanut lähteä töihin ihmisten aikaan ettei tarvis kaahailla. Ärinäni liikenteestä johtuu yksinomaan siitä että liikennesuorite tuhotaan korvaustoiminnoilla, vai pelottaakohan oikeasti joitakin istua autonratissa.
Ja kun sitä joku kuitenkin ajattelee että olen aivan ehdottoman täydellinen ihminen, olet aivan väärässä.
En ole lähellekään täydellinen. Ja varmasti kaikki me purnaamme epäkohdista, monesti ihan asiasta.
Ette voi kuvitellakaan kuinka hyvä mieli ja olo tulee kun päästää pikkuisen höyryjä ulos. Kokeilkaapa.
maanantaina, helmikuuta 28, 2011
Mainonta - mielikuvia, myyttejä, faktoja
Tämä teksti on markkinointiviestinnän aine marraskuulta 1991. Löysin sen vanhojen papereitteni joukosta. Tekstin lopussa oli opettajan kommenttina:"Kieli on erittäin sujuvaa, asian käsittely erinomaista. Kunpa muistaisit jopa pilkutkin, niin olisit täydellinen." Arvosana K 5
Nykyaikana mainontaan törmää miltei kaikkialla, missä vain kuvitellaan ihmisten, etenkin ostokykyisten ja vaikutuksille alttiiden, liikkuvan. Mainontaa löytyy hyvin montaa eri tyyliä, aivan yhtä monta kuin on sen tekijöitäkin. Nykyaikainen mainonta on miltei poikkeuksetta hyvin suunniteltua ja toteutettua, mikä osaltaan luultavasti johtuu sen kustannuksista. Ennenvanhaan, kun markkinointi asteli vielä lapsenkengissään, mainokset olivat lehdissä yksinkertaisia ja televisio- ja radiomainoksista ei osattu vielä uneksiakaan. Suurin osa mainoksista oli reaaliaikaisia ja suunnattuja suoraan ostajalta myyjälle. Kun kehitys kulki eteenpäin, mainonta monipuolistui ja mainokset alkoivat hiljalleen hukkua toistensa sekaan. Tällöin syntyi tarve erottua muista tuotteiden ja palvelujen tarjoajista. Alkoi mielikuvien ja myyttien tarjonta joiden siteeksi ripautettiin myös faktoja.
Mitä voit tehdä tuotteellesi silloin kun tuntuu siltä, että kukaan ei osta sitä? Silloinhan luodaan mielikuvia, mitä kaikkea tuote saa aikaan aivan tavallisessa elämässä. Filmitähtien loistokas elämä siirtyi ajatusmaailmaamme vaatteiden, hajuvesien ja nopeiden autojen mukana. Aikaa myöten syntyi tunne, että tässä ollaan Erroll Flynnejä ja Greta Garboja koko joukko. Jos sattui niin, että ei ihan filmitähdeksi muuttunutkaan ja suuri pettymys valtasi mielen, ajateltiin, ettei koskaan enää osteta koko tuotetta. Vaan kun taas jokin menevä mielikuva iskettiin tajuntaan, huomattiin, että taas oli repsahdettu samaan vanhanaikaiseen. Nykyaikana etenkin nuorisolle suunnatussa mainonnassa mielikuvat yhdessä toisten nuorten hyväksynnän kanssa saavat aikaan varsinaisen muotihysterian. Jos joku New Kid käyttää sitä tai tätä, voit olla varma, että joka toinen vastaantuleva nuori on siirtynyt samalle linjalle. Mielikuvissaan nuoret samaistuvat ihailemiinsa idoleihin tavaroiden kautta. Onko siis ihme, että luodaan mielikuvien verkko?Jos tuntuu siltä, etteivät mielikuvatkaan riitä, on syytä tutkailla asioita eteenpäin ja huomata, että kun asiat ja tavarat piilotetaan myyttisyyden usvaverhon taakse, ajaa se miltei saman asian kun oikein suunnatut mielikuvat.
Vanhemmat ihmiset, jotka eivät enää oikein osaa syttyä mielikuville, täytyy saada luovuttamaan rahansa jollain muulla keinolla. Tähän löytyy hyvin yksinkertainen keino. Nykyaikana muun muassa luontaistuotteita ja muita ihmeaineita kaupataan myyttien avulla. Vai onko mitään muuta selitystä, jos mainoksissa luvataan pienen pillerin kolme kertaa päivässä nautittuna säilyttävän miltei ikuisen nuoruuden. Ja todistuksena tarjotaan jostain takamailta löydettyä naavakorvaista äijänkäppyrää joka on runsaan puolitoistavuosisataisen elämänsä aikana pureksinut juurenpätkiä joka aamu ja miksei silloin tällöin iltaisinkin. Jos nämä perustelut eivät ole omiaan luomaan tunnetta jostain harvinaisesta, myyttisestä ja lähes taianomaisesta aineesta, niin ei sitten mikään. Mutta mikä on se myyttisyyden tekijä joka saa meidät niin sokeasti uskomaan siihen? Ehkä ne ovat ne lukemattomat taikurit ja poppamiehet, jotka pystyvät tekemään mitä ihmeitä tahansa. Jos luontaistuotteita on helppo myydä myyteillä,samaa voi tehdä myös korujen ja parfyymien kanssa. Vai onko esimerkiksi Kalevala-korut jotakin muuta kuin mystiikkaa? Entä tuoksu joka on ammennettu villeistä mystisistä erämaista. Onneksi kaikki nämä edellä mainitut eivät edusta koko mainontaa. On vielä paljon aiheita, aloja ja tuotteita, joita ei yksinkertaisesti voi myydä muuten kuin perustamalla asiansa faktoihin.
Omasta mielestäni faktoihin perustuva mainonta on edelleenkin tehokkainta ja parhaiten myyvää. Silloin kun on kyse suurista ostoksista, on pakko myydä tuotteet muutenkin kuin mielikuvien avulla.
Mielestäni ammattilehdet, joissa mainonta on kuivan asiapitoista, on huomattavasti kiinnostavampia kuin kiiltokuvapoikien ja -tyttöjen pintaliitoelämä. Olisi myös mielenkiintoista katsoa, miten johonkin työkoneen mainokseen isketään lentäviä mielikuvia ja salaperäisiä myyttejä. Toisaalta, jos kaikki aikakauslehdet olisivat täynnä puisevia mainoksia ilman ainuttakaan värikuvaa, saattaisi myynti laskea rajustikin.
Uusia tuulia tutkaillessaan saattaa huomata, miten taitavasti nykymainonnassa on sotkettu sekaisin kaikki ainesosat, mitä mainonnassa ja markkinoinnissa löytyy. Tämän asian ideana lienee se, että kaikki ne, jotka mainoksia lukevat, kuuntelevat ja katsovat saavat irti niistä mieleisensä asiat. Kaikenkaikkiaan mainonta on asia, johon pitäisi suhtautua hyvin kriittisesti, sillä kaikki mainonta, joka pyörii ympärillämme, ei ole tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Onneksi nykyaikana on paljon säännöksiä ja lakeja, jotka rajoittavat mainontaa kuten myös muutakin elämää terveesti. Hyvä periaate mainoksia vastaanotettaessa on pienimuotoinen analysointi. Jos ajattelemme mitä mainos- ja markkinointihenkilöt haluavat mainoksellaan saavuttaa ja mitä he haluavat meidän tekevän, olemme jo askeleen paremmalla puolella. Näin ajatellessamme voimme terveesti harkita, tarvitsemmeko me ollenkaan kyseistä tuotetta tai palvelua. Suurin faktahan mainonnassa on se, että kaikki mainostetut asiat eivät ole tarkoitettu meidän hankittaviksi.
Nykyaikana mainontaan törmää miltei kaikkialla, missä vain kuvitellaan ihmisten, etenkin ostokykyisten ja vaikutuksille alttiiden, liikkuvan. Mainontaa löytyy hyvin montaa eri tyyliä, aivan yhtä monta kuin on sen tekijöitäkin. Nykyaikainen mainonta on miltei poikkeuksetta hyvin suunniteltua ja toteutettua, mikä osaltaan luultavasti johtuu sen kustannuksista. Ennenvanhaan, kun markkinointi asteli vielä lapsenkengissään, mainokset olivat lehdissä yksinkertaisia ja televisio- ja radiomainoksista ei osattu vielä uneksiakaan. Suurin osa mainoksista oli reaaliaikaisia ja suunnattuja suoraan ostajalta myyjälle. Kun kehitys kulki eteenpäin, mainonta monipuolistui ja mainokset alkoivat hiljalleen hukkua toistensa sekaan. Tällöin syntyi tarve erottua muista tuotteiden ja palvelujen tarjoajista. Alkoi mielikuvien ja myyttien tarjonta joiden siteeksi ripautettiin myös faktoja.
Mitä voit tehdä tuotteellesi silloin kun tuntuu siltä, että kukaan ei osta sitä? Silloinhan luodaan mielikuvia, mitä kaikkea tuote saa aikaan aivan tavallisessa elämässä. Filmitähtien loistokas elämä siirtyi ajatusmaailmaamme vaatteiden, hajuvesien ja nopeiden autojen mukana. Aikaa myöten syntyi tunne, että tässä ollaan Erroll Flynnejä ja Greta Garboja koko joukko. Jos sattui niin, että ei ihan filmitähdeksi muuttunutkaan ja suuri pettymys valtasi mielen, ajateltiin, ettei koskaan enää osteta koko tuotetta. Vaan kun taas jokin menevä mielikuva iskettiin tajuntaan, huomattiin, että taas oli repsahdettu samaan vanhanaikaiseen. Nykyaikana etenkin nuorisolle suunnatussa mainonnassa mielikuvat yhdessä toisten nuorten hyväksynnän kanssa saavat aikaan varsinaisen muotihysterian. Jos joku New Kid käyttää sitä tai tätä, voit olla varma, että joka toinen vastaantuleva nuori on siirtynyt samalle linjalle. Mielikuvissaan nuoret samaistuvat ihailemiinsa idoleihin tavaroiden kautta. Onko siis ihme, että luodaan mielikuvien verkko?Jos tuntuu siltä, etteivät mielikuvatkaan riitä, on syytä tutkailla asioita eteenpäin ja huomata, että kun asiat ja tavarat piilotetaan myyttisyyden usvaverhon taakse, ajaa se miltei saman asian kun oikein suunnatut mielikuvat.
Vanhemmat ihmiset, jotka eivät enää oikein osaa syttyä mielikuville, täytyy saada luovuttamaan rahansa jollain muulla keinolla. Tähän löytyy hyvin yksinkertainen keino. Nykyaikana muun muassa luontaistuotteita ja muita ihmeaineita kaupataan myyttien avulla. Vai onko mitään muuta selitystä, jos mainoksissa luvataan pienen pillerin kolme kertaa päivässä nautittuna säilyttävän miltei ikuisen nuoruuden. Ja todistuksena tarjotaan jostain takamailta löydettyä naavakorvaista äijänkäppyrää joka on runsaan puolitoistavuosisataisen elämänsä aikana pureksinut juurenpätkiä joka aamu ja miksei silloin tällöin iltaisinkin. Jos nämä perustelut eivät ole omiaan luomaan tunnetta jostain harvinaisesta, myyttisestä ja lähes taianomaisesta aineesta, niin ei sitten mikään. Mutta mikä on se myyttisyyden tekijä joka saa meidät niin sokeasti uskomaan siihen? Ehkä ne ovat ne lukemattomat taikurit ja poppamiehet, jotka pystyvät tekemään mitä ihmeitä tahansa. Jos luontaistuotteita on helppo myydä myyteillä,samaa voi tehdä myös korujen ja parfyymien kanssa. Vai onko esimerkiksi Kalevala-korut jotakin muuta kuin mystiikkaa? Entä tuoksu joka on ammennettu villeistä mystisistä erämaista. Onneksi kaikki nämä edellä mainitut eivät edusta koko mainontaa. On vielä paljon aiheita, aloja ja tuotteita, joita ei yksinkertaisesti voi myydä muuten kuin perustamalla asiansa faktoihin.
Omasta mielestäni faktoihin perustuva mainonta on edelleenkin tehokkainta ja parhaiten myyvää. Silloin kun on kyse suurista ostoksista, on pakko myydä tuotteet muutenkin kuin mielikuvien avulla.
Mielestäni ammattilehdet, joissa mainonta on kuivan asiapitoista, on huomattavasti kiinnostavampia kuin kiiltokuvapoikien ja -tyttöjen pintaliitoelämä. Olisi myös mielenkiintoista katsoa, miten johonkin työkoneen mainokseen isketään lentäviä mielikuvia ja salaperäisiä myyttejä. Toisaalta, jos kaikki aikakauslehdet olisivat täynnä puisevia mainoksia ilman ainuttakaan värikuvaa, saattaisi myynti laskea rajustikin.
Uusia tuulia tutkaillessaan saattaa huomata, miten taitavasti nykymainonnassa on sotkettu sekaisin kaikki ainesosat, mitä mainonnassa ja markkinoinnissa löytyy. Tämän asian ideana lienee se, että kaikki ne, jotka mainoksia lukevat, kuuntelevat ja katsovat saavat irti niistä mieleisensä asiat. Kaikenkaikkiaan mainonta on asia, johon pitäisi suhtautua hyvin kriittisesti, sillä kaikki mainonta, joka pyörii ympärillämme, ei ole tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Onneksi nykyaikana on paljon säännöksiä ja lakeja, jotka rajoittavat mainontaa kuten myös muutakin elämää terveesti. Hyvä periaate mainoksia vastaanotettaessa on pienimuotoinen analysointi. Jos ajattelemme mitä mainos- ja markkinointihenkilöt haluavat mainoksellaan saavuttaa ja mitä he haluavat meidän tekevän, olemme jo askeleen paremmalla puolella. Näin ajatellessamme voimme terveesti harkita, tarvitsemmeko me ollenkaan kyseistä tuotetta tai palvelua. Suurin faktahan mainonnassa on se, että kaikki mainostetut asiat eivät ole tarkoitettu meidän hankittaviksi.
Tilaa:
Kommentit (Atom)