Tapahtui Tammikuussa 2012
Tänään kun kävin sairaalassa katsomassa lonkan tekonivelleikkauksesta toipuvaa äitiäni, tuli autolle kävellessäni mieleeni Déjà Vu vuosien takaa. Hassua yleensäkin että miltei kaikille ihmisille tulee näitä ns. entiselämyksiä, toisille voimakkaampina toisille heikoimpina. Kotiinpäin ajellessa oli mukava muistella tapahtumia jotka saivat tuon ilmiön tulemaan esiin. Ehkä se hetki kun astuin sairaalan ovesta ulos oli juuri se hit point.
Miltei päivälleen kuusi vuotta sitten kun astuin sairaalan ovesta ulos kello osoitti muutamaa tuntia myöhempää aikaa kuin klo 19.17. Mutta ilmanala oli identtinen; hiljalleen kiristyvä pakkanen, aiemman lumimyräkän jäljet olivat siivottu, mutta edelleen hiljalleen kaunaili isohkoja hiutaleita. Lumiharja esiin, pipo päähän ja kunnon rauhansavut lumitöitä tehdessä. Ja mikäs siinä oli tehdessä.
Kello 20.41 minusta oli tullut pienen pojan isä. Siinäpä se pähkinänkuoressa.
Sitä tapahtumaa oli mukavaa muistella vaikkei ne päivät ja tunnit ennen syntymää olleetkaan erityisen ihania.
Jo raskauden alkuvaiheessa kävi ilmi ettei tämän lapsen kohdalla kaikki mennyt ihan kuin Strömsössä, ainakin jos vertaa tyttären syntymiseen kolme vuotta aiemmin. Toisaalta vuonna 2002 kun neiti syntyi, tuntui että tässäkö se nyt oli. Raskaus meni omalla painollaan loppuun asti ilman ongelmia, synnytyksen jälkeen kahden päivän päästä kotiin ja homma bueno. Mutta aina ei voi voittaa, ei edes aina.
Pieni mies oli yllätys jo silloin kun ymmärsimme että meille on tulossa lisää lapsia, eihän tässä nyt näin pitänyt käydä, vaan kävipä sittenkin. Ensi shokista kun oli selvitty tajusimme että tässä on se pojan mentävä sauma.
Vaikka ei eipä sillä sukupuolella olisi mitään väliä, pääasia että tulokas olisi terve kuten isosiskonsakin.
Koska me edustetaan perheenä sitä keskiarvo, keskimäärä ja keskikaikkea juttua niin tasapuolisuuden nimissä poika olisi sopinut kuvioon kuin nyrkki silmään.
Ensimmäisten raskausviikkojen aikana esimerkiksi pahoinvointia oli enemmän ja muutenkin kaikki tuntui tukkoisemmalta kuin esikoisen kanssa. Eikä se sitten loppua kohti juuri helpommaksi muuttunutkaan. Jotenkuten aika kitkutteli eteenpäin päivä kerralaan. Silloin tällöin sairaslomalla, ehkäpä juuri sen vuoksi että työpaikka oli silloin myrkkyjäsyytävällä suurteollisuusalueella.
Mutta kaikkein suurin pommi tuli viikkoa ennen joulua. Rutiiniäitiyspolikäynnillä veriarvot oli suomeksi sanottuna päin persettä eikä tulevan vauvankaan kunnossa ollut juuri kehumista. Suomeksi sanottuna osastolle mentiin vaaka-asentoon että heilahti - tarkemmin määrittelemättömäksi ajaksi. Kun tunnen vaimoni niin tiesin että osa tuon jouluihmisen kivijalasta romahti pois. Minä joulun sairaalassa, no way Jose! Vaan minkäs teet. Sitten tarkemissa tutkimuksissa äidin munuaisetkin osoittivat toimimattomuuden merkkejä.
Siinä vaiheessa meikäläiselle iski "aavalla merellä veneessä ilman airoja" -syndrooma. Olin jäänyt muutamaksi päiväksi yh-isäksi neidin ollessa parin kuukauden ikäinen kun OM joutui sairaalaan sappikivien poistoon. Nytkö tämä taas toistuu? Ei kai. Pelko pois Rosmarie! Loppujen lopuksi kaikki meni ihan putkeen, ellei jopa paremmin. Toisaalta jos esimerkiksi voi paremmaksi sanoa joulua joka on vietetty ilman rakasta puolisoa?
Mutta elämässäni on nyt kaksi joulua jotka ovat sellaisia joita ei enää koskaan tule. Ensimmäinen oli 24.12.1986 kun vietin joulun Kainuun Prikaatissa ja 24.12.2005 kun vietin joulun pienen tyttäreni kanssa ilman vaimoa. Mutta eipä aleta vetistelemään kun siihen ei ole aihetta!
Joulunajan kanssa oli ihan samoin kuin esimerkiksi sen sappileikkauksen kanssa. Onko naisilla joku mayday-alert-mieshädässä-tutka? Kun uutinen OM:n sairaalanjoutumisesta levisi, yhteydenottoja tuli sieltä täältä kuin puukkoja. Kaikissa avuntarjouksissa oli sama huolestunut sävy; miten sää selviät joulun yksin pienen lapsen kanssa?
Huhuu! Minähän olen aikuinen ihminen. Jos en selviä hyvin, selviän huonosti.
Ensialkuun tuntui oudolta, sängyssä ei kukaan nukkunut vieressä. Outoa. Aamulla ei kukaan heräillyt vieressä. Vielä oudompaa. Vieressä ei ollut kukaan joka olisi antanut hyvänyön suukon. Lähes kestämätöntä.
Kasasin habitukseni ja käänsin nokan kohti tuulta. Onneksi lahjavalmistelut olivat hoidettu, siitä asiasta ei tarvinnut ottaa pultteja. Mutta yksi pikku juttu oli vähän haastavampi. Meille oli tulossa oviremontti jouluviikon maanantaina. Onneksi ovikauppaan kuului ilmainen kokotalon siivous asennuksen jälkeen. Siinä oli joulusiivotkin hoidettuna. Niinpä tiistaiaamuna heräsimme uusien ovien kanssa joten sekin meni ihan tuubiin.Viikko meni pikkuhiljaa asioita hoitaessa ja valmisteluita tehdessä. Ainoa mitä huomasin että tyttö ikävöi äitiään joka päivä enemmän ja se korostui erityisesti ilta-aikaan kun olisi pitänyt mennä nukkumaan. Siihen ei auttanut vaikka kävimme pari-kolme kertaakin äitiä katsomassa sairaalassa.....
Jouluun oli enää yksi yö kun tilanne taas muuttui. Nyt henkilökunta yritti saada synnytystä käynnistymään useaan eri otteeseen, vaan mitään ei tapahtunut. Luin lääkärin puheesta rivien välistä että jos äidin tila ei kohene ei se tee vauvallekaan hyvää. Väläyteltiin jopa hätäsektiota viimeisenä keinona. Siinä vaiheessa päätin etten huolestu tilanteesta tämän enempää. Jos sairaalaan synnärin ammtilaiset ei saa tätä juttua putkeen, niin en minäkään saa. Taas palasin illalla kotiin tyhjin toimin. Kotona saatiin tyttären kanssa hivenen joulutunnelmaa kohoamaan kun koristeltiin kuusi ja laitettiin sinne tänne koristeita. Mikä oli sen ihanampaa kuin se että oma pieni tytär nukahtaa syliisi kun katsottiin Franklinin taikajoulua ja yksinkertaisesti ei enää silmät pysyneet auki? Ei mikään.
Jouluaattoaamu valkeni pikkuhiljaa ja lähdettiin aamupäivällä hautausmaakierrokselle kuten perinteisiin kuuluukin. Olimme saaneet kutsun anoppilaan illaksi katsomaan kun joulupukki tulee tuomaan lahjoja.
Päivä kuluikin alkuiltaan saakka reippaasti jouluisissa tunnelmissa ja sairaalastakaan ei kuulunut mitään uutta.
Joulupukin käynnin jälkeen kokoonnuttiin perinteiselle joulukahville kun puhelin pirahti soimaan pahaenteisesti vyökotelossa. Rauhallinen naisääni kertoi olevansa kätilö ja kehoitti minua tulemaan sairaalaan koska vauvan tilanne oli kääntynyt huonompaan suuntaan. Pelko, lamaannus ja pakokauhu iski lävitseni salaman lailla. Heitin hätäiset pusut ja halit työlleni ja hyppäsin autoon. Voin kertoa etten ole koskaan ajanut läpi kaupungin sellaista vauhtia. Kiitin kohtuullisessa lumimyräkässä onneani siitä että tuli osteuttua uudet talvirenkaat syksyllä. Luistoneston merkkivalo vilkutti lähes koko kuuden kilometrin matkan sairaalaan, mutta siltikin pääsin perille turvallisesti. En kerro kauanko matkaan meni mutta uskon että nopeammin olisi päässyt perille vain lentämällä.
Osastolla tilanne oli saatu vakiintumaan ja samalla sain kuulla että synnytystä yritetään käynnistää uudestaan vasta tapaninpäivänä. Äiti ja vauva olivat kuulemma niin rasittuneita että molempien oli saatava vapaapäivä...
Ja taas tyhjin toimin kotiin. Mutta meillä oli tyttären kanssa ikimuistoinen jouluaattoilta kotona ihan kahdestaan. Saatiin kauhea lahjakuorma roudattua anoppilasta kotiin niin päästiin tositoimiin. Sitä iltahetkeä saattoi kyllä kutsua kaikkien laatuaikojen äidiksi. Tyttö meni sangen väsyneenä mutta ikionnellisena nukkumaan. Ja isi jäi valvomaan pienen unta istuen joulukuusen kynttilöiden loisteessa äänettömässä rauhassa pohtien syntyjä syviä....
Joulupäivä ei tuonut masuasukin oloon mitään muutoksia ja kaikki sujui kuten lepopäivänä saattoikin sujua. Me perheen toinen puolikas sen sijaan rakennettiin kunnon jouluateria johon osallistui myös yhtä sukupolvea vanhempi äiti - minun omani. Käytiin viemässä tyttären kanssa sairaalaan pari pikku joulupakettia piristämään mieltä ja tuomaan jouluiloa. Huomasin että sairaalassakin on ihan oma erityinen joulutunnelmansa, aivan kuten armeijassakin.Mieli alkoi pikkuhiljaa rauhottumaan toivoen samalla että kaikki tulisi kääntymään parhain päin.
Aika tuntui matelevan äärettömän hitaalla vauhdilla mutta saapuihan se tapaninpäivän aamukin sieltä kun oikeen odotti. Onneksi keli oli muuttunut jo niin mukavaksi että saatettiin olla parisen tuntia ulkona nauttien raikkaasta talvisäästä. Näytti vähän siltä että kaikkein pahin lumimyräkkä olisi mennyt ja pakkansenkin olisi kiristymään päin, onneksi oli uudet ulko-ovet niin lämpökin pysyisi paremmin sisäpuolella. Sairaalassa suunniteltiin aamupäivällä että synnytys käynnistetään uudestaan lepopäivän jälkeen siinä puolenpäivän aikaan. Ajattelin että kun saadaan päivätirsat otettua niin vien tytön anoppilaan jolloin saan olla mahdollisimman aikaisessa vaiheessa synnytksessä mukana. Mikäänhän ei mene kuten elokuvissa. Saatiin häthätää ruokalautaset tiskiin kun puhelin pirahti. Taas sairaalasta ilmoitettiin että vajaa tunti synnytyksen käynnistämisen jälkeen vauva meinaa tulla pihalle ihan rakettivauhdilla. No, releet kasaan ja tyttö anoppilaan ja minä synnytysosastolle. Tällä kertaa sitten ajettiin ihan ihmisiksi kun alkoi jo olemaan liikennettä kun ihmiset kaivautuvat koloistaan tapaninpäivän kunniaksi.
Sairaalassa tapasin sangen voipuneen oloisen naisen joka oli kytketty kaikkiin mahdollisiin vempeleisiin jotka taasen tarkkailivat sekä äidin että tulokkaan vointia. Ja henkilökuntaa kävi tuon tostakin katsomassa tilannetta. Taas olittin vähän jäniksen selässä ja supistuksetkin rauhoittuivat...Taasko mentiin siihen tilanteeseen jossa vauva päättikin pysyä turvallisemmassa paikassa? Siltä näytti. No saatiin ainakin hetki hengähdysaikaa.
Aikaa kului. Hermot menivät yhä enemmän tiukalle ja äitikin oli miltei lopen uupunut. Kello kävi kuutta ja nuori herra pysytteli edelleenkin sitkeästi lämpimässä olotilassaan, kuka sitä nyt vapaaehtoisesti tähän kylmään maailmaan haluaisi? Sitten synnytyslääkäri kävi ja teki tilannearvion. Vauva oli jo niin väsynyt, samoin kuin äitikin että nyt on viisainta alkaa ihan tosissaan tekemään jotain. Päätettiin että otetaan vauva ulos imukupilla. Siitä päätöksestä alkoivat yhdet senhetkisen elämäni raastavimmista tunneista.Hitaasti mutta varmasti poika (tässä vaiheessa kai voi jo käyttää sitä nimitystä) alkoi siirtymään kohti ulkoilmaa. Sydänäänet heikkenivät joka supistuksen ja ponnistusvaiheen aikana. Äidin jalkalihakset kramppasivat ja epiduraalikin alkoi menettää tehoaan. Siinä vaiheessa ei juuri puhuttu muutakuin "isoilla" kirjaimilla. Yritin kaikin keinoin helpottaa lopenuupuneen äidin vointia, siinä kuitenkaan siinä suuremmin onnistumatta. Ette voi käsittää kuinka paljon ihminen voi rakastaa toista ihmistä joka yrittää kaikin voimin saattaa maailmaan perillistään.
Kello puoli yhdeksän kieppeillä oltiin jo siinä vaiheessa että saattoi aistia loppusuoran häämöttävän.
Ja sitten yhtäkkiä verinen ja limainen pikku ihminen oli kätilön varmojen otteiden hallussa. Jessss!
Sama juttu kun tyttärenkin kohdalla. Onko kaikki ok? Miksei se ääntele? Miksi se on eloton? Onko kaikki kunnossa. Kätilön mukaan lapsi oli poika. Ja yhtäkkiä kaikki osat loksahti kohdilleen. Ääntä. Eloa. Parkumista. Poika! Lapsi käärittiin liinaan ja annettiin äidin viereen. Hetken hengähdystauko.
Wau!
Aivan kuin tyttärenkin kohdalla, oli ihan pöllähtänyt olo. Mutta niin se oli äidilläkin. Mikään ei voi kuvata katsetta jolla äiti katsoo vastasyntynyttään. Siinä sitten hetken kerättiin rohkeutta avata keskustelu ja pianhan se sujuikin. Miten muuten kukaan voi sanoa tuollaista vastasyntynyttä veren ja limän peittämää rääpälettä kauniiksi ja suloiseksi. Minä ainakin. Ja varmaan sinäkin. Ja meillä oli terve pieni poika! Aina ei kannattaisi pelät pahinta vaan ottaa asiat sellaisena kuin ne eteen tulee.
Hymyilytti vieläkin tuo äsken mieleen tullut Déjà Vu. Niin se aika lentää. Ajatella tuostakin tapahtumasta oli jo kuusi vuotta. Käänsin auton kotipihalle ja menin sisään. Ensimmäisenä tervehdyksen huikkasi juuri tuo ihminen jonka elämän alkutaivalta aiemmin pohdiskelin. Meidän Tapaninpäivän poika....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti