Sitten sen ymmärtää kun lähelle sattuu....

Jokin aika sitten kun neitikasivee käveli koulusta kotiin, oli sattua se onnettomuuus mitä kaikki vanhemmat pelkäävät. Onneksi kyse oli vain läheltä piti -tilanteesta, mutta kuitenkin. Neiti oli ylittämässä suojatietä kun oli sattua kohtalokas vahinko. Tarkkaavaisuus herpaantui -unohtui katsoa vielä kerran vasemmalle- ja kovasti oltiin ylittämässä tietä vaikka auto oli tulossa. Onneksi erään luokkakaverin äiti oli samalla paikalla ja ennätti huutaa varoitusta ja neiti loikkasi takaisin turvan puolelle.

Seuraavaksi sitten jossitellaan. Mitä jos olisikin käynyt huonosti? Oma pääni ei suostu edes moista ajattelemaan. Tässä tilanteessa elinikäinen rampautuminenkin olisi ollut tarpeeksi kamalaa.

Kaikki meni ohi niin nopeasti että säikähdys purkautui vasta kotona äidin hellässä huomassa. Pohdittiin yhdessä mikä oli johtanut tähän tilanteeseen? Pääsyyksi arvioimme yleisen kokemattomuuden liikenteessä. Mutta miten sitä kokemusta saa muutenkuin kulkemalla? Onko nyt ajateltava niin että tietty prosentuaalinen osuus siitä kokemuksen hankkimisesta päättyy sillä huonoimmalla mahdollisella tavalla?

Mietin mielessäni sitä autoilijaa joka oli "osallisena" tuossa tapahtumassa. Hän ei välttämättä edes pitänyt sitä vaarallisena tai uhkaavana tilanteena, vaan kuten kunnon autoilijan kuuluikin teki pikaisen tilannearvioinnin ja jatkoi ajoaan. Eri asia on sitten kaiken valtakunnan hörhöt joita ei edes saisi päästää ohajuspyörän taakse.

Mehän emme voi vahtia lapsiamme koko aikaa - vai voimmeko?

Kaikki se valistus, opastus ja ohjaus sekä koulussa että kotona, mihin se katoaa?
Jos ajatellaan alle kymmenvuotiasta lasta, hänellä elämässään hillittömän paljon kaikenlaisia asioita jotka tuppaavat repimään keskittymiskykyä moneen eri suuntaan. Ei ole ihme että tarkkaavaisuus herpaantuu kun se tahtoo tehdä niin aikuisillakin. Kun päähän tulee enemmän järkeä ja malttia niin se liikenteessäkin oleminen muuttuu ihan arkirutiiniksi.

Siihen saakka emme voi kun toivoa että liikennepalapelin kaikki palaset loksahtavat omille paikoilleen ja saamme olla huoleti jälkikasvumme liikennekäyttäytymisestä...

Huolestuttavaa pikkujoulukäytöstä

Tämä on lainaus tutkimuksesta jonka on tehnyt Bayer HealthCare Pharma

* Suomalaisista hieman yli puolet liittää pikkujoulut ja seksin yhteen.
* Baarituttavaa himoitsee 20 ja työkaveria 15 prosenttia vastanneista.
* Oma kumppani on suosikki seksipartneria valittaessa, mutta myös vieras houkuttaa monia. Kolmasosa haluaisi pikkujouluseksiä vieraan kanssa.
* Kenties hieman yllättäen erityisen innokkaasti pikkujouluseksiin muun kuin oman kumppanin kanssa suhtautuvat kyselyn perusteella yli 64-vuotiaat naiset. Näistä seksin liittää pikkujouluihin 62 prosenttia ja oman kumppanin etusijalle tässä touhussa asettaa vain 43 prosenttia vastanneista.

Aika huolestuttavaa vai mitä?

Tuplapyhä voisi olla useamminkin

Tänään on ollut aivan erityisen rentouttava lauantai, johtuneeko sitten siitä että on pyhäpäivä. Ei mitään erityistä ohjelmaa vaan pikkuhiljaa ylösnousua, aamupalaa ja pikku puuhailua. Hyvää ruokaa, yhdessäoloa, päiväunia, ulkoilua ja muuta mukavaa. Puhelinkin on ollut vaiti ja se on jo jotain, normaalina lauantaina asiakkaat muistuttavat olemassaolostaan tasaisin väliajoin. Olen vakaasti sitä mieltä että nykyiset aukioloajat ja ostospaikkojen paljous aiheuttavat näennäiskiireen kaikilla.

Pystyykö nykyinen Suomi palaamaan siihen aikaan jolloin kaupat olivat korkeintaan alkuiltapäivään auki ja sunnuntaisin ei ollenkaan? Nykyään tuntuu olevan tarve sille että joku luukku on aina auki. Eikö enään osata varautua siihen että on esim. sellainen asia olemassa kuin kotivara? Enkä tarkoita sitä mitä Pelastustoimi ajaa takaa.
http://www.pelastustoimi.fi/turvatietoa/kotivara/
Vaan sitä että aina ei tarvitsisi lähteä kylille hakemaan jotain pientä joka puuttuu. Muistan ajan 70-luvun alkupuolella kun olin pieni, silloin viikonlopun ruoat ostettiin valmiiksi ennen lauantai-iltapäivää. Lauantait ja sunnuntait pyhitettiin levolle ja rauhoittumiselle.

Myönnän itselläni piireitä jotka peilaavat juuri tuosta hankinnan helppoudesta. Ei ole kynnystä enää ottaa avaimet ja lompakko ja hypätä autoon ja ajaa vaikka kahville kaupunkiin jos ei muuta. Olen tietoisesti yrittänyt rauhoittaa menoa ja keskittyä olennaiseen eli perheeseen. Joudun muutenkin tekemään paljon töitä keväällä ja kesällä johtuen työni luonteesta. Olen tänä syksynä pyrkinyt kaikin keinoin siihen että valitaan jääminen lähtemisen sijaan. Helppoa se ei ole ollut. Toivottavasti tämä kurssi säilyy. Ja se säilyy ainakin siihen saakka että keksin jonkin uuden houkuttimen....

Joko uskaltais sytyttää jouluvaloja?

Tänään oli töistä tullessa niin harmaa ja synkkä keli että miltei voisi jo sytytellä jouluvaloja sinne tänne.
Mutta milloin ne pitäisi oikeen sytyttää? Ensimmmäisenä adventtina?`Viikko ennen joulua? Ihan randomina?

Tämä valojuttu on ihan kuin talvirenkaiden asennusaika. Vaikka milloin sen teet niin aina aikataulu on väärä, niinkuin nytkin. Taas Hakkapeliitat huutaa apua mustalla asvaltilla eikä jäästä tietoakaan.

Mutta niihin valoihin. Onko se aikuisten oikeesti väärin laittaa niitä pihalle jo nyt? Jos ripustelis niitä ledisarjoja johonkin pihan pensaaseen, silloin ne olis koristeita ei jouluvaloja. En kyllä itsekään ihan vielä mitään tonttukavalkadia pihallemme laittais.

Meillä on perhepiirissä hiljainen sopimus että ennen 1. adventtia ei valoja poltella vaikka ne oliskin valmiina jo paikallaan. Pidetään siis siitä kiinni ja kärsitään valon puutteesta ainakin siihen joulunalkuun saakka....

Mikä saa ihmisen käyttäytymään järkevästi - vaikkei haluaisikaan?

Teimme viime lauantaina sen tavallaan peruuuttamattoman päätöksen, hankitaan se koiranpentu josta on jo kohta vuosi enemmän ja vähemmän puhuttu. Kun edellinen koiramme jouduttiin lopettamaan 12 vuoden iässä, päätimme silloin ettei koskaan eikä ikään hankita koiraa. Itse olin valmis jo muutaman päivän päästä pyörtämään pyhän päätökseni. Jos ihminen on vuosien ja taas vuosien ajan hakenut sanomalehden koira vierellä seuraten, se ei ole helppoa olla ilman sitä äänetöntä seuralaista. Muistan kuin eilisen päivän sen alkukesän aamun kun jouduin hakemaan sen kurjan Keskipohjanmaan ihan yksin, tuntui kuin maailma olisi ollut paljon harmaampi.

Jos asiaa pohtii hitusenkaan tarkemmin, ei ne kaikki koiranomistamisen päivät ruusuillatanssimista olleet. Kuinka monet kerrat yritettiin tavoittaa eläinlääkäriä juhlapyhänä, montako kertaa paikkailtiin tassuja ja hoidettiin muita pikku vammoja sekä pohdittiin miksi kaikilla oli niin paljon menoa kun koirat olisivat tarvinneet hoitopaikan pikku reissun ajaksi.

Ne ihanat hetket sitten korvaavat 110% kaikki vastoinkäymiset ja vaivat. Kuvittele kaikkein paskamaisinta maanantaiaamua minkä ikinä muistat. Siitä maanantaiaamusta tuli kertaheitolla sunnuntai kun avattuasi silmät koira tulee sänkysi viereen venyttelemään häntää heilutellen ja tökkäämään kylmän kuononsa kasvoillesi. Tai kun raahaudut väsyneenä töistä kotiin niin ovella on vastassa aina yhtä vilpittömän iloinen koirasi tarjoten lempileluaan leikittäväksi. Nämä on niitä asioita jotka tekevät koiran omistamisesta sitä ns. juhlaa.

Valitettavan usein monet lemmikit joutuvat sen kirotun trendi-ilmiön uhreiksi. "Se on niin hienoo omistaa lemmikki". Siinä on hienous kaukana kun keskellä tapaninpäivän yötä käytät ruikulilla olevaa koiraa ulkona helvetillisen hiivarin puhaltaessa pitkin autioita peilijäisiä katuja. Tuon yön jälkeen olen aina sopivan tilaisuuden tullen muistanut lausua: "Ei ole olemassa huonoja kelejä, on vain huonoja varusteita".
Se miksi meidän kohdalla oli muutaman vuoden tauko koiran omistamisessa johtui varmaan suurimmaksi osaksi mukavuudenhalusta, yhtäkkiä talossa olisikin kolme hoidettavaa kahden sijasta. Vaikka herra Murphy maalaili piruja seinälle asioiden omalla painollaan menemisestä, en kuitenkaan usko että meidän loppukiri koiran hankkimisessa koituisi päidemme menoksi - päinvastoin.

Suurimman ongelman oli muodostaa rodun valinta.
Uskon edelleenkin vakaasti että ne hyvät ja huonot jutut lomittuvat toistensa sekaan muodostaen sen lopullisen harmonian. Siinä valossa oli helppo tehdä valinta rodun suhteen. Toki omassa mielessäni olen salaa haaveillut Irlanninsusikoirasta, mutta rodun harvinaisuus asetti pakostakin omat rajoituksensa. Kun nyt saamme vihdoin ja viimein sen ruskean Labradorinnoutajan tyttöpennun, tuntuu kuin ympyrä olisi sulkeutunut. Alkukeväästä 1994 oltiin siinä tilanteessa että ruskeita pentuja ei löytynyt kiven navaltakaan joten päädyimme mustaan pentuun - Usvalinnun Moneypennyyn. Toivokaamme että tulevat toistakymmentä vuotta sujuvat vähintään yhtä ikimuistoisissa merkeissä kuin Pennin kanssa.

Jatkan joskus lisää tätä koira-aiheista pohdintaa, varsinkin kun uudesta pennusta tulee kertomista. Ollaan langoilla.....