Tämä teksti on markkinointiviestinnän aine marraskuulta 1991. Löysin sen vanhojen papereitteni joukosta. Tekstin lopussa oli opettajan kommenttina:"Kieli on erittäin sujuvaa, asian käsittely erinomaista. Kunpa muistaisit jopa pilkutkin, niin olisit täydellinen." Arvosana K 5
Nykyaikana mainontaan törmää miltei kaikkialla, missä vain kuvitellaan ihmisten, etenkin ostokykyisten ja vaikutuksille alttiiden, liikkuvan. Mainontaa löytyy hyvin montaa eri tyyliä, aivan yhtä monta kuin on sen tekijöitäkin. Nykyaikainen mainonta on miltei poikkeuksetta hyvin suunniteltua ja toteutettua, mikä osaltaan luultavasti johtuu sen kustannuksista. Ennenvanhaan, kun markkinointi asteli vielä lapsenkengissään, mainokset olivat lehdissä yksinkertaisia ja televisio- ja radiomainoksista ei osattu vielä uneksiakaan. Suurin osa mainoksista oli reaaliaikaisia ja suunnattuja suoraan ostajalta myyjälle. Kun kehitys kulki eteenpäin, mainonta monipuolistui ja mainokset alkoivat hiljalleen hukkua toistensa sekaan. Tällöin syntyi tarve erottua muista tuotteiden ja palvelujen tarjoajista. Alkoi mielikuvien ja myyttien tarjonta joiden siteeksi ripautettiin myös faktoja.
Mitä voit tehdä tuotteellesi silloin kun tuntuu siltä, että kukaan ei osta sitä? Silloinhan luodaan mielikuvia, mitä kaikkea tuote saa aikaan aivan tavallisessa elämässä. Filmitähtien loistokas elämä siirtyi ajatusmaailmaamme vaatteiden, hajuvesien ja nopeiden autojen mukana. Aikaa myöten syntyi tunne, että tässä ollaan Erroll Flynnejä ja Greta Garboja koko joukko. Jos sattui niin, että ei ihan filmitähdeksi muuttunutkaan ja suuri pettymys valtasi mielen, ajateltiin, ettei koskaan enää osteta koko tuotetta. Vaan kun taas jokin menevä mielikuva iskettiin tajuntaan, huomattiin, että taas oli repsahdettu samaan vanhanaikaiseen. Nykyaikana etenkin nuorisolle suunnatussa mainonnassa mielikuvat yhdessä toisten nuorten hyväksynnän kanssa saavat aikaan varsinaisen muotihysterian. Jos joku New Kid käyttää sitä tai tätä, voit olla varma, että joka toinen vastaantuleva nuori on siirtynyt samalle linjalle. Mielikuvissaan nuoret samaistuvat ihailemiinsa idoleihin tavaroiden kautta. Onko siis ihme, että luodaan mielikuvien verkko?Jos tuntuu siltä, etteivät mielikuvatkaan riitä, on syytä tutkailla asioita eteenpäin ja huomata, että kun asiat ja tavarat piilotetaan myyttisyyden usvaverhon taakse, ajaa se miltei saman asian kun oikein suunnatut mielikuvat.
Vanhemmat ihmiset, jotka eivät enää oikein osaa syttyä mielikuville, täytyy saada luovuttamaan rahansa jollain muulla keinolla. Tähän löytyy hyvin yksinkertainen keino. Nykyaikana muun muassa luontaistuotteita ja muita ihmeaineita kaupataan myyttien avulla. Vai onko mitään muuta selitystä, jos mainoksissa luvataan pienen pillerin kolme kertaa päivässä nautittuna säilyttävän miltei ikuisen nuoruuden. Ja todistuksena tarjotaan jostain takamailta löydettyä naavakorvaista äijänkäppyrää joka on runsaan puolitoistavuosisataisen elämänsä aikana pureksinut juurenpätkiä joka aamu ja miksei silloin tällöin iltaisinkin. Jos nämä perustelut eivät ole omiaan luomaan tunnetta jostain harvinaisesta, myyttisestä ja lähes taianomaisesta aineesta, niin ei sitten mikään. Mutta mikä on se myyttisyyden tekijä joka saa meidät niin sokeasti uskomaan siihen? Ehkä ne ovat ne lukemattomat taikurit ja poppamiehet, jotka pystyvät tekemään mitä ihmeitä tahansa. Jos luontaistuotteita on helppo myydä myyteillä,samaa voi tehdä myös korujen ja parfyymien kanssa. Vai onko esimerkiksi Kalevala-korut jotakin muuta kuin mystiikkaa? Entä tuoksu joka on ammennettu villeistä mystisistä erämaista. Onneksi kaikki nämä edellä mainitut eivät edusta koko mainontaa. On vielä paljon aiheita, aloja ja tuotteita, joita ei yksinkertaisesti voi myydä muuten kuin perustamalla asiansa faktoihin.
Omasta mielestäni faktoihin perustuva mainonta on edelleenkin tehokkainta ja parhaiten myyvää. Silloin kun on kyse suurista ostoksista, on pakko myydä tuotteet muutenkin kuin mielikuvien avulla.
Mielestäni ammattilehdet, joissa mainonta on kuivan asiapitoista, on huomattavasti kiinnostavampia kuin kiiltokuvapoikien ja -tyttöjen pintaliitoelämä. Olisi myös mielenkiintoista katsoa, miten johonkin työkoneen mainokseen isketään lentäviä mielikuvia ja salaperäisiä myyttejä. Toisaalta, jos kaikki aikakauslehdet olisivat täynnä puisevia mainoksia ilman ainuttakaan värikuvaa, saattaisi myynti laskea rajustikin.
Uusia tuulia tutkaillessaan saattaa huomata, miten taitavasti nykymainonnassa on sotkettu sekaisin kaikki ainesosat, mitä mainonnassa ja markkinoinnissa löytyy. Tämän asian ideana lienee se, että kaikki ne, jotka mainoksia lukevat, kuuntelevat ja katsovat saavat irti niistä mieleisensä asiat. Kaikenkaikkiaan mainonta on asia, johon pitäisi suhtautua hyvin kriittisesti, sillä kaikki mainonta, joka pyörii ympärillämme, ei ole tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Onneksi nykyaikana on paljon säännöksiä ja lakeja, jotka rajoittavat mainontaa kuten myös muutakin elämää terveesti. Hyvä periaate mainoksia vastaanotettaessa on pienimuotoinen analysointi. Jos ajattelemme mitä mainos- ja markkinointihenkilöt haluavat mainoksellaan saavuttaa ja mitä he haluavat meidän tekevän, olemme jo askeleen paremmalla puolella. Näin ajatellessamme voimme terveesti harkita, tarvitsemmeko me ollenkaan kyseistä tuotetta tai palvelua. Suurin faktahan mainonnassa on se, että kaikki mainostetut asiat eivät ole tarkoitettu meidän hankittaviksi.
maanantaina, helmikuuta 28, 2011
sunnuntaina, helmikuuta 27, 2011
Ihme muuttui hävitykseksi ja kauhistukseksi
Juuri kun pääsin kehumasta koiraamme Nellaa kehityskelpoiseksi yksilöksi, koira varmaan luki ajatukseni ja päätti kääntää mielipiteeni miltei päälaelleen. Onkohan nyt kyseessä eroahdistus, turhautuminen vai mikä lienee? Keksimme mielestämme oikean syyn, mutta sen kerron vasta tuolla loppupuolella.
Eräänä kauniina pakkasentäytteisenä maanantaiaamuna kotimme hiljeni karvan verran ennen kello kahdeksaa. Se oli se aika jolloin kaikki perheenjäsenemme olivat matkalla töihin, kouluun ja hoitopaikkaan.
Nella jäi yksin vartioimaan taloa ja mikään paha aavistus ei painanut mieltämme. Jälkikäteen voin sanoa että olisi ollut kyllä syytä aavistella...Mutta näinhän se menee;eihän meidän kultamussukkamme mitään pure, riko tai tuhoa. Ja jälleen niin väärin. Sehän puri, rikkoi ja tuhosi. Ja monena päivänä. Ja savotta jatkuu edelleen.
Tulin kotiin syömään puolenpäivän paikkeilla samaisena maanantaina. Eteisessä ei ollut ketään vastassa. Siinä samassa silmänräpäyksessä kymmenen vuotta vanha flashback iski tajuntaani kuin salama. Koirahan ei uskalla tulla ovelle vastaan kun tietää tehneensä pahuutta. Kuinka oikeassa olinkaan.
Nella oli järjestänyt olohuonetta ihan uuteen uskoon. Ymmärrän hyvin että kun tylsistyminen uhkaa on pakko kehittää pikku puuhaa, tämähän menee kaksijalkaisilla samaan malliin. Söpö koiruutemme oli joko mieltynyt tiettyjen sypressinsukuisten kasvien ja hyasintinsipuleiden aromiin tai sitten ollut nälkäinen. Joka tapauksessa äärimmäisen kiikkerä kolmihaaraisella metallijalalla oleva noin kymmenen litran vetoinen lasiastia oli tyhjennetty kasveista, pohjasorasta ja mullasta. Ja levitetty olohuoneen pitkänukkaiselle VAALEALLE matolle. Tietenkin. Ja sitten oli tehty vähän ajankuluksi käsitöitä. Oikeen urakalla. Muistan hyvin kun operatiivinen johto vakuutti etteihän nyt koira käsitöihin koske. Heheheheheh....Ja koski vielä puikkoihinkin, jopa metallisiinkin. Takka muuten syttyy oivasti bambupuikkosilpulla. Ehdotin että voisin hitsata seuraavan käsityökorin haponkestävästä tai vaikka titaanista. Mutta sillä pajukorilla ei nyt tällä haavaa ole enää käyttöä. Sekin paloi hyvin.
Tiistaillekin riittää kerrottavaa. Kunhan ensin muistutan että ihmisen typeryys on megalomaanista luokkaa jos uskoo ettei koira nyt enää tee mitään. Tekihän se. Olis kannattanut rajata vapaata tilaa ja korjata tavaroita talteen. Oli nimittäin lähellä ettei se koira olisi lähtenyt koirien taivaaseen. Eikä vihan (jostain syystä en ole kertaakaan raivostunut koiralle pahuudenteosta) vuoksi vaan siitä yksinkertaisesta syystä että sähköjohtojen 230 Volttia riittää pikku eläimelle kun se monesti riittää isommalle ihmisellekin.
Koin Nellan attentaatin työhuonettani ja tietokonepöytää kohtaan jo hivenen henkilökohtaisena. Mitäs jätin oven auki. Tehokas koira se on, ei voi kieltää. Käsittämättömällä pieteetillä se oli pätkinyt esimerkiksi ADSL-kaapelia metritolkulla neljästä eri johdosta noin kymmenen sentin pätkiksi. Ja tietokoneen äänentoistojärjestelmän subbarista ja diskanteista johdot taasen noin viidentoista sentin siivuiksi. Eipä onneksi yhtään USB-johtoa joutunut uhriksi. Tuon tapahtuman nähtyäni istuin konttorituolissa jalat työpöydällä ja miltei otin lukua. Mutta mitään sellaista vahinkoa ei onneksi sattunut mitä ei oisi voinut korjata tunnin työllä, juotoskolvilla ja kutistesukalla.
Sitä ollaan ihmetelty ettei mitään todella tärkeää ole vielä päätynyt naskalihampaiden uhriksi. Vai onkohan liian aikaista ilakoida?
Keskiviikkona oli sitten pesuhuoneen vuoro. Morsonellalla oli ilmeisesti jokin taiteellinen hetki koska se oli keskittynyt likapyykkikoriin koko tarmollaan. Ja kun se nyt vielä sattuu olemaan tuollainen keskenkasvuinen tumppi, se ei pääsyt koriin yläkautta. Joten söpösesti se oli kiskonut vaatteita ulos korista pienehköjen kyljessä olevien reikien kautta. Itse asiassa se oli aika taiteellisen näköinen installaatio, harmi etten ottanut kuvia. Ja vaatteetkin olivat jääneet ehjiksi.
Onneksi torstain jälkeen oli operatiivisella johdolla perjantaina vapaapäivä, muuten olisi saattanut huumori loppua kesken. Sillä torstaina keskityttiin sitten konehuoneeseen. Tämä paikka olikin ainoa josta sain enemmän jäpätystä kuin koiramme. Ihan asiasta. Minulla on paha tapa jättää iso pyyhe kuivumaan vaatekaapin avoimen oven päälle. Samoin myös aika monella muulla ihmisellä, eikö totta? Avoinna oleva kaapinovi herättää ihmiselläkin halun kurkistaa sisään, miksei siis myös koiranpennulla? Olen saanut ikuisen pahan silmän tuijotuksen ylleni kun koira oli maistellut stilettikorkoisia tanssikenkiä. Ja vielä lisää vettä myllyyn tuli kun kehtasin sanoa ettei noin pieniä vaurioita kengissä kukaan edes huomaa. En siis ole oppinut tarpeeksi naissukukunnasta 23 vuoden yhdessäolon jälkeen. Hivenen lykkää katumusta.
Eli sen verran viikon aikana on pieni koira yksinollessaan puuhastellut. Paljon erilaisia vahinkoja jäi kertomatta koska niitä ei edes välttämättä muista (tai halua muistaa). Vähällä ollaan selvitty sanoisivat monet. Olen kuullut kauhujuttuja revityistä huonekaluista, lattiamatoista, jalkalistoista, tapeteista ja niin edelleen. Lausunkin äänettömän kiitokseni sille joka tätä savottaa jostain kaukaa ohjaa.
Mutta tilanne muuttuu. Esimerkiksi menneellä viikolla hampaiden uhriksi on joutunut vain yksittäisiä "unohdettuja" vaatekappaleita. Ei paha ollenkaan. Olemme tulleet siihen lopputulokseen että tämä hirveän tuhotyöaallon on aiheuttanut Nellan hampaiden vaihtuminen. Koska nyt kun aikuispurukalusto on miltei sijoittunut paikoilleen on tuhoviettikin laimentunut suorastaan ällistyttävän paljon.
Aivan kuten ihmisetkin kasvavat, kehittyvät ja oppivat uutta, niin koiratkin ja muutkin eläimet tekevät. En muistanutkaan kuinka helppoa esimerkiksi noutajalle on opettaa uusia asioita. Nyt alkavat perusasiat olla kohdillaan ja rokotuksetkin on saatu niin pystymme laajentamaan reviiriämme muitten koirien suuntaan.
Koirapuisto saattaa olla ensimmäisen kokemuksen jälkeen asia josta saattaa hyvinkin tulla suosittu vierailupaikka, niin sosiaalistava vaikutus sillä oli. Mistä muuten koirat tietävät mikä koira on pentu ja mikä koira on aikuinen? Koko ja ulkonäkö sitä ei aina kerro. Selittäkää joku viisaampi minulle se asia.
Koiranomistajat kohtaavat joskus entisiä koiranomistajia. Nämä kohtaamiset on miltei aina herkkiä ja lämminhenkisiä tilanteita. Tänääkin näimme hivenen kauempana asuvan naapurin jonka noutajapoika oli ihan pentu kun muutimme paratiisiin. Nyt Jami on jo yli 11-vuotias vanha herra. Näki että kun Jamista joskus aika jättää ei välttämättä mene kauaakaan kun uusi pentu on jo hankittu. Tämä on juuri se syy miksi mekin hankimme Nellan. Vaikka se on minkälainen riiviö ja kauhukakara - se on silti aivan ihana.
Eräänä kauniina pakkasentäytteisenä maanantaiaamuna kotimme hiljeni karvan verran ennen kello kahdeksaa. Se oli se aika jolloin kaikki perheenjäsenemme olivat matkalla töihin, kouluun ja hoitopaikkaan.
Nella jäi yksin vartioimaan taloa ja mikään paha aavistus ei painanut mieltämme. Jälkikäteen voin sanoa että olisi ollut kyllä syytä aavistella...Mutta näinhän se menee;eihän meidän kultamussukkamme mitään pure, riko tai tuhoa. Ja jälleen niin väärin. Sehän puri, rikkoi ja tuhosi. Ja monena päivänä. Ja savotta jatkuu edelleen.
Tulin kotiin syömään puolenpäivän paikkeilla samaisena maanantaina. Eteisessä ei ollut ketään vastassa. Siinä samassa silmänräpäyksessä kymmenen vuotta vanha flashback iski tajuntaani kuin salama. Koirahan ei uskalla tulla ovelle vastaan kun tietää tehneensä pahuutta. Kuinka oikeassa olinkaan.
Nella oli järjestänyt olohuonetta ihan uuteen uskoon. Ymmärrän hyvin että kun tylsistyminen uhkaa on pakko kehittää pikku puuhaa, tämähän menee kaksijalkaisilla samaan malliin. Söpö koiruutemme oli joko mieltynyt tiettyjen sypressinsukuisten kasvien ja hyasintinsipuleiden aromiin tai sitten ollut nälkäinen. Joka tapauksessa äärimmäisen kiikkerä kolmihaaraisella metallijalalla oleva noin kymmenen litran vetoinen lasiastia oli tyhjennetty kasveista, pohjasorasta ja mullasta. Ja levitetty olohuoneen pitkänukkaiselle VAALEALLE matolle. Tietenkin. Ja sitten oli tehty vähän ajankuluksi käsitöitä. Oikeen urakalla. Muistan hyvin kun operatiivinen johto vakuutti etteihän nyt koira käsitöihin koske. Heheheheheh....Ja koski vielä puikkoihinkin, jopa metallisiinkin. Takka muuten syttyy oivasti bambupuikkosilpulla. Ehdotin että voisin hitsata seuraavan käsityökorin haponkestävästä tai vaikka titaanista. Mutta sillä pajukorilla ei nyt tällä haavaa ole enää käyttöä. Sekin paloi hyvin.
Tiistaillekin riittää kerrottavaa. Kunhan ensin muistutan että ihmisen typeryys on megalomaanista luokkaa jos uskoo ettei koira nyt enää tee mitään. Tekihän se. Olis kannattanut rajata vapaata tilaa ja korjata tavaroita talteen. Oli nimittäin lähellä ettei se koira olisi lähtenyt koirien taivaaseen. Eikä vihan (jostain syystä en ole kertaakaan raivostunut koiralle pahuudenteosta) vuoksi vaan siitä yksinkertaisesta syystä että sähköjohtojen 230 Volttia riittää pikku eläimelle kun se monesti riittää isommalle ihmisellekin.
Koin Nellan attentaatin työhuonettani ja tietokonepöytää kohtaan jo hivenen henkilökohtaisena. Mitäs jätin oven auki. Tehokas koira se on, ei voi kieltää. Käsittämättömällä pieteetillä se oli pätkinyt esimerkiksi ADSL-kaapelia metritolkulla neljästä eri johdosta noin kymmenen sentin pätkiksi. Ja tietokoneen äänentoistojärjestelmän subbarista ja diskanteista johdot taasen noin viidentoista sentin siivuiksi. Eipä onneksi yhtään USB-johtoa joutunut uhriksi. Tuon tapahtuman nähtyäni istuin konttorituolissa jalat työpöydällä ja miltei otin lukua. Mutta mitään sellaista vahinkoa ei onneksi sattunut mitä ei oisi voinut korjata tunnin työllä, juotoskolvilla ja kutistesukalla.
Sitä ollaan ihmetelty ettei mitään todella tärkeää ole vielä päätynyt naskalihampaiden uhriksi. Vai onkohan liian aikaista ilakoida?
Keskiviikkona oli sitten pesuhuoneen vuoro. Morsonellalla oli ilmeisesti jokin taiteellinen hetki koska se oli keskittynyt likapyykkikoriin koko tarmollaan. Ja kun se nyt vielä sattuu olemaan tuollainen keskenkasvuinen tumppi, se ei pääsyt koriin yläkautta. Joten söpösesti se oli kiskonut vaatteita ulos korista pienehköjen kyljessä olevien reikien kautta. Itse asiassa se oli aika taiteellisen näköinen installaatio, harmi etten ottanut kuvia. Ja vaatteetkin olivat jääneet ehjiksi.
Onneksi torstain jälkeen oli operatiivisella johdolla perjantaina vapaapäivä, muuten olisi saattanut huumori loppua kesken. Sillä torstaina keskityttiin sitten konehuoneeseen. Tämä paikka olikin ainoa josta sain enemmän jäpätystä kuin koiramme. Ihan asiasta. Minulla on paha tapa jättää iso pyyhe kuivumaan vaatekaapin avoimen oven päälle. Samoin myös aika monella muulla ihmisellä, eikö totta? Avoinna oleva kaapinovi herättää ihmiselläkin halun kurkistaa sisään, miksei siis myös koiranpennulla? Olen saanut ikuisen pahan silmän tuijotuksen ylleni kun koira oli maistellut stilettikorkoisia tanssikenkiä. Ja vielä lisää vettä myllyyn tuli kun kehtasin sanoa ettei noin pieniä vaurioita kengissä kukaan edes huomaa. En siis ole oppinut tarpeeksi naissukukunnasta 23 vuoden yhdessäolon jälkeen. Hivenen lykkää katumusta.
Eli sen verran viikon aikana on pieni koira yksinollessaan puuhastellut. Paljon erilaisia vahinkoja jäi kertomatta koska niitä ei edes välttämättä muista (tai halua muistaa). Vähällä ollaan selvitty sanoisivat monet. Olen kuullut kauhujuttuja revityistä huonekaluista, lattiamatoista, jalkalistoista, tapeteista ja niin edelleen. Lausunkin äänettömän kiitokseni sille joka tätä savottaa jostain kaukaa ohjaa.
Mutta tilanne muuttuu. Esimerkiksi menneellä viikolla hampaiden uhriksi on joutunut vain yksittäisiä "unohdettuja" vaatekappaleita. Ei paha ollenkaan. Olemme tulleet siihen lopputulokseen että tämä hirveän tuhotyöaallon on aiheuttanut Nellan hampaiden vaihtuminen. Koska nyt kun aikuispurukalusto on miltei sijoittunut paikoilleen on tuhoviettikin laimentunut suorastaan ällistyttävän paljon.
Aivan kuten ihmisetkin kasvavat, kehittyvät ja oppivat uutta, niin koiratkin ja muutkin eläimet tekevät. En muistanutkaan kuinka helppoa esimerkiksi noutajalle on opettaa uusia asioita. Nyt alkavat perusasiat olla kohdillaan ja rokotuksetkin on saatu niin pystymme laajentamaan reviiriämme muitten koirien suuntaan.
Koirapuisto saattaa olla ensimmäisen kokemuksen jälkeen asia josta saattaa hyvinkin tulla suosittu vierailupaikka, niin sosiaalistava vaikutus sillä oli. Mistä muuten koirat tietävät mikä koira on pentu ja mikä koira on aikuinen? Koko ja ulkonäkö sitä ei aina kerro. Selittäkää joku viisaampi minulle se asia.
Koiranomistajat kohtaavat joskus entisiä koiranomistajia. Nämä kohtaamiset on miltei aina herkkiä ja lämminhenkisiä tilanteita. Tänääkin näimme hivenen kauempana asuvan naapurin jonka noutajapoika oli ihan pentu kun muutimme paratiisiin. Nyt Jami on jo yli 11-vuotias vanha herra. Näki että kun Jamista joskus aika jättää ei välttämättä mene kauaakaan kun uusi pentu on jo hankittu. Tämä on juuri se syy miksi mekin hankimme Nellan. Vaikka se on minkälainen riiviö ja kauhukakara - se on silti aivan ihana.
Tilaa:
Kommentit (Atom)