Juuri kun pääsin kehumasta koiraamme Nellaa kehityskelpoiseksi yksilöksi, koira varmaan luki ajatukseni ja päätti kääntää mielipiteeni miltei päälaelleen. Onkohan nyt kyseessä eroahdistus, turhautuminen vai mikä lienee? Keksimme mielestämme oikean syyn, mutta sen kerron vasta tuolla loppupuolella.
Eräänä kauniina pakkasentäytteisenä maanantaiaamuna kotimme hiljeni karvan verran ennen kello kahdeksaa. Se oli se aika jolloin kaikki perheenjäsenemme olivat matkalla töihin, kouluun ja hoitopaikkaan.
Nella jäi yksin vartioimaan taloa ja mikään paha aavistus ei painanut mieltämme. Jälkikäteen voin sanoa että olisi ollut kyllä syytä aavistella...Mutta näinhän se menee;eihän meidän kultamussukkamme mitään pure, riko tai tuhoa. Ja jälleen niin väärin. Sehän puri, rikkoi ja tuhosi. Ja monena päivänä. Ja savotta jatkuu edelleen.
Tulin kotiin syömään puolenpäivän paikkeilla samaisena maanantaina. Eteisessä ei ollut ketään vastassa. Siinä samassa silmänräpäyksessä kymmenen vuotta vanha flashback iski tajuntaani kuin salama. Koirahan ei uskalla tulla ovelle vastaan kun tietää tehneensä pahuutta. Kuinka oikeassa olinkaan.
Nella oli järjestänyt olohuonetta ihan uuteen uskoon. Ymmärrän hyvin että kun tylsistyminen uhkaa on pakko kehittää pikku puuhaa, tämähän menee kaksijalkaisilla samaan malliin. Söpö koiruutemme oli joko mieltynyt tiettyjen sypressinsukuisten kasvien ja hyasintinsipuleiden aromiin tai sitten ollut nälkäinen. Joka tapauksessa äärimmäisen kiikkerä kolmihaaraisella metallijalalla oleva noin kymmenen litran vetoinen lasiastia oli tyhjennetty kasveista, pohjasorasta ja mullasta. Ja levitetty olohuoneen pitkänukkaiselle VAALEALLE matolle. Tietenkin. Ja sitten oli tehty vähän ajankuluksi käsitöitä. Oikeen urakalla. Muistan hyvin kun operatiivinen johto vakuutti etteihän nyt koira käsitöihin koske. Heheheheheh....Ja koski vielä puikkoihinkin, jopa metallisiinkin. Takka muuten syttyy oivasti bambupuikkosilpulla. Ehdotin että voisin hitsata seuraavan käsityökorin haponkestävästä tai vaikka titaanista. Mutta sillä pajukorilla ei nyt tällä haavaa ole enää käyttöä. Sekin paloi hyvin.
Tiistaillekin riittää kerrottavaa. Kunhan ensin muistutan että ihmisen typeryys on megalomaanista luokkaa jos uskoo ettei koira nyt enää tee mitään. Tekihän se. Olis kannattanut rajata vapaata tilaa ja korjata tavaroita talteen. Oli nimittäin lähellä ettei se koira olisi lähtenyt koirien taivaaseen. Eikä vihan (jostain syystä en ole kertaakaan raivostunut koiralle pahuudenteosta) vuoksi vaan siitä yksinkertaisesta syystä että sähköjohtojen 230 Volttia riittää pikku eläimelle kun se monesti riittää isommalle ihmisellekin.
Koin Nellan attentaatin työhuonettani ja tietokonepöytää kohtaan jo hivenen henkilökohtaisena. Mitäs jätin oven auki. Tehokas koira se on, ei voi kieltää. Käsittämättömällä pieteetillä se oli pätkinyt esimerkiksi ADSL-kaapelia metritolkulla neljästä eri johdosta noin kymmenen sentin pätkiksi. Ja tietokoneen äänentoistojärjestelmän subbarista ja diskanteista johdot taasen noin viidentoista sentin siivuiksi. Eipä onneksi yhtään USB-johtoa joutunut uhriksi. Tuon tapahtuman nähtyäni istuin konttorituolissa jalat työpöydällä ja miltei otin lukua. Mutta mitään sellaista vahinkoa ei onneksi sattunut mitä ei oisi voinut korjata tunnin työllä, juotoskolvilla ja kutistesukalla.
Sitä ollaan ihmetelty ettei mitään todella tärkeää ole vielä päätynyt naskalihampaiden uhriksi. Vai onkohan liian aikaista ilakoida?
Keskiviikkona oli sitten pesuhuoneen vuoro. Morsonellalla oli ilmeisesti jokin taiteellinen hetki koska se oli keskittynyt likapyykkikoriin koko tarmollaan. Ja kun se nyt vielä sattuu olemaan tuollainen keskenkasvuinen tumppi, se ei pääsyt koriin yläkautta. Joten söpösesti se oli kiskonut vaatteita ulos korista pienehköjen kyljessä olevien reikien kautta. Itse asiassa se oli aika taiteellisen näköinen installaatio, harmi etten ottanut kuvia. Ja vaatteetkin olivat jääneet ehjiksi.
Onneksi torstain jälkeen oli operatiivisella johdolla perjantaina vapaapäivä, muuten olisi saattanut huumori loppua kesken. Sillä torstaina keskityttiin sitten konehuoneeseen. Tämä paikka olikin ainoa josta sain enemmän jäpätystä kuin koiramme. Ihan asiasta. Minulla on paha tapa jättää iso pyyhe kuivumaan vaatekaapin avoimen oven päälle. Samoin myös aika monella muulla ihmisellä, eikö totta? Avoinna oleva kaapinovi herättää ihmiselläkin halun kurkistaa sisään, miksei siis myös koiranpennulla? Olen saanut ikuisen pahan silmän tuijotuksen ylleni kun koira oli maistellut stilettikorkoisia tanssikenkiä. Ja vielä lisää vettä myllyyn tuli kun kehtasin sanoa ettei noin pieniä vaurioita kengissä kukaan edes huomaa. En siis ole oppinut tarpeeksi naissukukunnasta 23 vuoden yhdessäolon jälkeen. Hivenen lykkää katumusta.
Eli sen verran viikon aikana on pieni koira yksinollessaan puuhastellut. Paljon erilaisia vahinkoja jäi kertomatta koska niitä ei edes välttämättä muista (tai halua muistaa). Vähällä ollaan selvitty sanoisivat monet. Olen kuullut kauhujuttuja revityistä huonekaluista, lattiamatoista, jalkalistoista, tapeteista ja niin edelleen. Lausunkin äänettömän kiitokseni sille joka tätä savottaa jostain kaukaa ohjaa.
Mutta tilanne muuttuu. Esimerkiksi menneellä viikolla hampaiden uhriksi on joutunut vain yksittäisiä "unohdettuja" vaatekappaleita. Ei paha ollenkaan. Olemme tulleet siihen lopputulokseen että tämä hirveän tuhotyöaallon on aiheuttanut Nellan hampaiden vaihtuminen. Koska nyt kun aikuispurukalusto on miltei sijoittunut paikoilleen on tuhoviettikin laimentunut suorastaan ällistyttävän paljon.
Aivan kuten ihmisetkin kasvavat, kehittyvät ja oppivat uutta, niin koiratkin ja muutkin eläimet tekevät. En muistanutkaan kuinka helppoa esimerkiksi noutajalle on opettaa uusia asioita. Nyt alkavat perusasiat olla kohdillaan ja rokotuksetkin on saatu niin pystymme laajentamaan reviiriämme muitten koirien suuntaan.
Koirapuisto saattaa olla ensimmäisen kokemuksen jälkeen asia josta saattaa hyvinkin tulla suosittu vierailupaikka, niin sosiaalistava vaikutus sillä oli. Mistä muuten koirat tietävät mikä koira on pentu ja mikä koira on aikuinen? Koko ja ulkonäkö sitä ei aina kerro. Selittäkää joku viisaampi minulle se asia.
Koiranomistajat kohtaavat joskus entisiä koiranomistajia. Nämä kohtaamiset on miltei aina herkkiä ja lämminhenkisiä tilanteita. Tänääkin näimme hivenen kauempana asuvan naapurin jonka noutajapoika oli ihan pentu kun muutimme paratiisiin. Nyt Jami on jo yli 11-vuotias vanha herra. Näki että kun Jamista joskus aika jättää ei välttämättä mene kauaakaan kun uusi pentu on jo hankittu. Tämä on juuri se syy miksi mekin hankimme Nellan. Vaikka se on minkälainen riiviö ja kauhukakara - se on silti aivan ihana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti