Tämä runo ilmestyi postiini eräänä yönä.
Runon mukana oli lähettäjän/kirjoittajan lupa julkaista se....
Kaunis ja niin täynnä tuskaa.
Tutkikaa ja tarkkailkaa läheisiänne.
Näennäisen kovan kuoren alta voi paljastua ihan mitä vaan.
Mutta nyt annamme areenan niile joille se kuuluu:
Yksinäinen vaeltaja
Hän öisiä katuja vaeltaa,
Vain pieni koira seuranaan,
Hän pientä ihmettä odottaa
Luoksein saapuvan
Kyynel poskelle vierähtää,
Katseen alas painaa hän,
Hiljaa huokaa,
Sydän särkynyt on
Tuuli hellästi poskea hyväilee,
Hän tahtoisi tuntea taas sen
Kosketuksen hellän suloisen
Yksinäisyys mielen masentaa
Sydän riekaleiksi revittiin,
Se julmasti tehtiin,
Hän oven sulki perässään,
Ja katosi yöhön pimeään
Hän tahtoo rakastaa taas
Uskoa huomiseen
Kauniiseen rakkauteen
Hän tahtoo tuntea sen
Hän on yksinäinen vaeltaja halki elämän
Unelmistaan pitää kiinni vaikkei niitä saisikaan
lauantaina, huhtikuuta 02, 2011
torstaina, maaliskuuta 17, 2011
Silloin kun leipäkin maistui leivältä?
Helmikuun pakkasten paukkuessa hain taas kerran Neitikasiveetä koulusta. Katselin koulun parkkipaikalle hiljalleen ilmestyviä autoja ja totesin että yllättävän moni vanhempi siltikin hakee jälkikasvunsa kotiin. Koska aikaa oli enemmänkin ennen koulun loppumista jäin pohtimaan tapojen, tottumusten, käytäntöjen ja kaiken muun muuttumista vuosien saatossa.
Kun aloitin ekaluokan 70-luvun alkupuolella silloin oli selvää että heti toisena päivänä oli selvittävä ilman saattajaa, se oli ajan henki. Muistan että luokkatovereistani vain yksi kuljetetiin kotiin autolla ja aika harvoin sittenkin. Kyllä monena synkkänä syys- ja talviaamuna meinas tulla valottomalla taipaleella ns. äitiä ikävä kun pelotti niin perhanasti suuri maailma. Mutta mentävä oli ei auttanut itku markkinoilla.
Yli kolmessakymmenessä vuodessa maailma muuttuu aika paljon Eskoseni.
Tommi Lindell on pukenut tämänkin asian lauluksi jossa on totta joka sana:
http://www.youtube.com/watch?v=fC2gZobTZ0Q&feature=related
Jos ajattelemme yksistään informaatioähkyä mikä ympärillämme vallitsee suhteutettuna ajan kulumiseen, on muutos suorastaan käsittämätön. Olisitko voinut kuvitella vuonna 1980 mitä kaikkea voisit tehdä vuonna 2011 puhelimella? Ja vielä sellaisella puhelimella joka ei ole kytketty seinäpistokkeesta roikkuvaan johtoon.
Saati sitten tietokonetta joka oli monille aivan outo lintu. Esimerkiksi Commodore 64 kasettiasemineen.
Nykyään on niin helppo soittaa, tekstata jne. jos haluaa kaverit kasaan johonkin tiettyyn paikkaan ja aikaan.
Ennen ponkaistiin Jopon selkään (kuten Tommi Lindell lauloi) ja ajettiin kaverin luota toiselle. Eikä yhtään haitannut matka tai sade saati pakkanen.
Se ei ole huono juttu että kehitys kehittyy. Luulen että ne jotka aina jaksavat marmattaa siitä ettei meidän lapsuudessa ollut sitä eikä tätä ovat vain ja ainoastaan kateellisia (meikäläisellä tilanne oli sellainen ettei lapsena ollut kuin yksi puulelu ja sekin patterin välissä jumissa, siksi olen nykyään tällainen). Se on mielestäni jokaisen ihmisen ja vanhemman harkinnan varassa mitä kaikkea lapselleen tarjoaa, toisaalta yhteiskunnan sosiaalinen paine voi olla monesti kestämätöntä laatua varsinkin alati muuttuvien muoti-ilmiöiden suhteen. Muistan itsekin kun mainonnnan määrä kasvoi televisiossa ja se toi mukanaan aina vaan uusia ja uusia juttuja ostettavaksi. Aina olisi pitänyt ensimmäisten joukossa saada milloin mikäkin turhake. Ne eniten mainostetut tuppaavat jäämään unholaan kaikkein nopeimmin.
Harrastukset ja niiden määrä tuntuu vaihtelevan älyttömän paljon perhekunnittain. Kunnioituksella katselen perheitä joilla on lapsille kaksi lukujärjestystä: yksi koulua ja yksi vapaa-aikaa varten. Hei haloo! Lukujärjestys vapaa-aikaa varten? Kopkop, onkohan siellä yläkerran pururadalla ketään kotona? Ymmärrän lukujärjestyksen jos lapsia on enemmän kuin yksi - siinähän ei pysy kärryillä Erkin veli Heikkikään. Olen sitä mieltä että vanhemmat jotka tumppaavat (huomaa tämä: vanhemmat määräävät mitä lapset harrastavat) lasten päivät pakolla täyteen harrastuksia ovat juuri niitä vanhempia joilla ei ollut mahdollisuutta harrastaa tai tunsivat omien vanhempiensa pettymyksen kun heistä ei sitten tullutkaan maailmanpelastajia. Sen projisoiminen omiin lapsiin ja heidän harrastuksiin tuntuu vähintäänkin oudolta. Onkohan oletuksena paremman taivaspaikan saaminen jos näin menettelee. Sallikaa mun nauraa.
Monikohan lapsi ihan aidosti haluaa olla koko ajan menossa kieli vyön alla? Entäs se laatuaika perheen kanssa? Onko sittenkään loppujen lopuksi sellonsoitto tai jalkapallo parempi kuin esimerkiksi peli-ilta perheen kesken tai vaikkapa tyynysota? Meidän perheessämme on harrastaminen vapaaehtoista.
Miten sitten kasvatetaan lapset kunnolla? Ennenvanhaan ruumiillinen kuritus oli lähes itsestäänselvyys.
Nykyään häkki heiluu (tai ainakin sosiaalitantta hyökkää kimppuun) jos kajoat lapseesi edes pikkusormella.
Se on totta ettei lapsia kasvateta voimakeinoilla. Mutta kasvattaminen onkin taitolaji. Kaikki eivät lähellekään osaa sitä. En minäkään. Muuttuvat ajat tuovat omat haasteensa koko touhuun. On niin paljon uusia ajatuksia miellettäväksi. Olettaisin että kasvattamisenkin voi oppia kuten kaiken muunkin. Kaikkein pahinta on se ettei kasvateta lainkaan, ja korostuu nykyaikaisen yhteiskunnan joka tasolla. Palataan takaisin siihen nettiin. Kuinkahan monta houkutusta sinunkin herranterttusi kohtaa jokaisella nettikäynnillä? Ei ihme että kaikenmaailman vainoajat ovat liikkeellä lasten kintereillä, helppoa saalista kun ovat. Lasten suojeleminen tällaiselta haitalta onkin varmaan prioriteettijärjestyksessä ihan ykkönen.
Onko kaikki nykyaikaiset asiat sitten niin vastenmielisä ja turhia? Ei varmaan eikä tosiaankaan. Se osoittaa että intressimme muuttuvat aikojen edetessä ja hyvä niin. Kehitys kehittyy. Suurin ongelma taitaa olla kuitenkin me itse - me emme halua kehittyä.
Kun aloitin ekaluokan 70-luvun alkupuolella silloin oli selvää että heti toisena päivänä oli selvittävä ilman saattajaa, se oli ajan henki. Muistan että luokkatovereistani vain yksi kuljetetiin kotiin autolla ja aika harvoin sittenkin. Kyllä monena synkkänä syys- ja talviaamuna meinas tulla valottomalla taipaleella ns. äitiä ikävä kun pelotti niin perhanasti suuri maailma. Mutta mentävä oli ei auttanut itku markkinoilla.
Yli kolmessakymmenessä vuodessa maailma muuttuu aika paljon Eskoseni.
Tommi Lindell on pukenut tämänkin asian lauluksi jossa on totta joka sana:
http://www.youtube.com/watch?v=fC2gZobTZ0Q&feature=related
Jos ajattelemme yksistään informaatioähkyä mikä ympärillämme vallitsee suhteutettuna ajan kulumiseen, on muutos suorastaan käsittämätön. Olisitko voinut kuvitella vuonna 1980 mitä kaikkea voisit tehdä vuonna 2011 puhelimella? Ja vielä sellaisella puhelimella joka ei ole kytketty seinäpistokkeesta roikkuvaan johtoon.
Saati sitten tietokonetta joka oli monille aivan outo lintu. Esimerkiksi Commodore 64 kasettiasemineen.
Nykyään on niin helppo soittaa, tekstata jne. jos haluaa kaverit kasaan johonkin tiettyyn paikkaan ja aikaan.
Ennen ponkaistiin Jopon selkään (kuten Tommi Lindell lauloi) ja ajettiin kaverin luota toiselle. Eikä yhtään haitannut matka tai sade saati pakkanen.
Se ei ole huono juttu että kehitys kehittyy. Luulen että ne jotka aina jaksavat marmattaa siitä ettei meidän lapsuudessa ollut sitä eikä tätä ovat vain ja ainoastaan kateellisia (meikäläisellä tilanne oli sellainen ettei lapsena ollut kuin yksi puulelu ja sekin patterin välissä jumissa, siksi olen nykyään tällainen). Se on mielestäni jokaisen ihmisen ja vanhemman harkinnan varassa mitä kaikkea lapselleen tarjoaa, toisaalta yhteiskunnan sosiaalinen paine voi olla monesti kestämätöntä laatua varsinkin alati muuttuvien muoti-ilmiöiden suhteen. Muistan itsekin kun mainonnnan määrä kasvoi televisiossa ja se toi mukanaan aina vaan uusia ja uusia juttuja ostettavaksi. Aina olisi pitänyt ensimmäisten joukossa saada milloin mikäkin turhake. Ne eniten mainostetut tuppaavat jäämään unholaan kaikkein nopeimmin.
Harrastukset ja niiden määrä tuntuu vaihtelevan älyttömän paljon perhekunnittain. Kunnioituksella katselen perheitä joilla on lapsille kaksi lukujärjestystä: yksi koulua ja yksi vapaa-aikaa varten. Hei haloo! Lukujärjestys vapaa-aikaa varten? Kopkop, onkohan siellä yläkerran pururadalla ketään kotona? Ymmärrän lukujärjestyksen jos lapsia on enemmän kuin yksi - siinähän ei pysy kärryillä Erkin veli Heikkikään. Olen sitä mieltä että vanhemmat jotka tumppaavat (huomaa tämä: vanhemmat määräävät mitä lapset harrastavat) lasten päivät pakolla täyteen harrastuksia ovat juuri niitä vanhempia joilla ei ollut mahdollisuutta harrastaa tai tunsivat omien vanhempiensa pettymyksen kun heistä ei sitten tullutkaan maailmanpelastajia. Sen projisoiminen omiin lapsiin ja heidän harrastuksiin tuntuu vähintäänkin oudolta. Onkohan oletuksena paremman taivaspaikan saaminen jos näin menettelee. Sallikaa mun nauraa.
Monikohan lapsi ihan aidosti haluaa olla koko ajan menossa kieli vyön alla? Entäs se laatuaika perheen kanssa? Onko sittenkään loppujen lopuksi sellonsoitto tai jalkapallo parempi kuin esimerkiksi peli-ilta perheen kesken tai vaikkapa tyynysota? Meidän perheessämme on harrastaminen vapaaehtoista.
Miten sitten kasvatetaan lapset kunnolla? Ennenvanhaan ruumiillinen kuritus oli lähes itsestäänselvyys.
Nykyään häkki heiluu (tai ainakin sosiaalitantta hyökkää kimppuun) jos kajoat lapseesi edes pikkusormella.
Se on totta ettei lapsia kasvateta voimakeinoilla. Mutta kasvattaminen onkin taitolaji. Kaikki eivät lähellekään osaa sitä. En minäkään. Muuttuvat ajat tuovat omat haasteensa koko touhuun. On niin paljon uusia ajatuksia miellettäväksi. Olettaisin että kasvattamisenkin voi oppia kuten kaiken muunkin. Kaikkein pahinta on se ettei kasvateta lainkaan, ja korostuu nykyaikaisen yhteiskunnan joka tasolla. Palataan takaisin siihen nettiin. Kuinkahan monta houkutusta sinunkin herranterttusi kohtaa jokaisella nettikäynnillä? Ei ihme että kaikenmaailman vainoajat ovat liikkeellä lasten kintereillä, helppoa saalista kun ovat. Lasten suojeleminen tällaiselta haitalta onkin varmaan prioriteettijärjestyksessä ihan ykkönen.
Onko kaikki nykyaikaiset asiat sitten niin vastenmielisä ja turhia? Ei varmaan eikä tosiaankaan. Se osoittaa että intressimme muuttuvat aikojen edetessä ja hyvä niin. Kehitys kehittyy. Suurin ongelma taitaa olla kuitenkin me itse - me emme halua kehittyä.
lauantaina, maaliskuuta 12, 2011
Anger Management - tutkielma ihmiskäyttäytymisestä.
Tämä teksti voidaan käsittää allekirjoittaneen terapiaksi, eli eräänlaiseksi anger managementiksi.
Pyydän jo tässä vaiheessa anteeksi henkilöiltä, jotka mahdollisesti kokevat kirjoitukseni loukkaavana.
Kyse on oma tapani päästää ylimääräisiä höyryjä ulos.
Osa 1.
Asiointi
Koen käsittämättömän suurta ärsytystä ollessani liikkeellä esimerkiksi kaupassa ja kohdatessani ns. tumpleoita, tungeksijoita ja nysvääjiä. Se on tavallaan sääli että minä joka pidän shoppailusta paljon koen nämä asiat negatiivisiksi. Se mitä eniten äimistellyt on että miksi ei esimerkiksi kaikkein suurimpina ruuhka-aikoina, juhannuksen ja joulun alla, tätä ärsyyntymistä tapahdu. Siksi että, silloin on kaupoissakin niin hemmetisti väkeä että kaikki jumittaa.
Mutta jos ajatellaan ihan normipäivää, se käsittämätön törveltäminen nostaa verenpaineeni punaiselle.
Muistatteko aikanaan esimerkiksi Lidlissä oli alkuaikoina sellaiset kassapöydät että sai olla sairaan nopea
että sai ostoksensa pois alta ennenkuin toinen asiakas ostoksineen vyöryy päälle. Toki silloin keskiostokset olivat pieniä ja kaikista tumpeloimmatkin selvisivät alta pois. Nyt valitettavasti sekin asia on pilattu hehtaarikassapöydillä. Tavallisessa kaupassa ihan tavallisena päivänä joutuu ihan yllättäen tilanteeseen jossa käämien palaminen on hiuskarvan varassa. Jotta asia kävisi selväksi vanhat ihmiset eivät aiheuta ongelmia, sen verran olen tiedostanut että korkea ikä ei takaa kolmikymppisen ihmisen toimintakykyä. Noudatan tarkasti sitä kirjoittamatonta sääntöä että kaikkein pisin kassajono vetää kaikkein parhaiten. Toki virhearvioitakin sattuu. Minullekin.
Mutta mikä ihme ja kumma siinä on kun nostellaan niitä ostoksia kassahihnalle, se pitää tehdä kuin hidastetussa filmissä. Okei, se on persoonallinen tapa toimia, mutta suorituksena ihan järkeä vailla. On ollut monesti liiankin lähellä että olisin käynyt sijoittamassa napakan potkun hidastelijan persamuksiin tai antaa vähän vauhtia siihen ostosten setvimiseen. Mutta niinhän se on elävässäkin elämässä että toiset eivät vaan kerkeä mukaan samassa vauhdissa kuin toiset. Mutta eikö sitä voisi edes hivenen ajatella kanssaihmisiäänkin? Usein nämä ihmiset maksavat ostoksensa käteisellä. Miksikö? Flegmaattisuus ei anna myöten muistaa tunnuslukuja tms.
Oman lukunsa muodostavat nämä iänikuiset keskelle käytäviä pullonkauloja rakentavat rakastettavat ihmiset. Toki on kiva nähdä toista pitkästä aikaa, mutta miksi se riemastuttava jälleennäkeminen pitää aina tehdä kaupan ahtaimmassa kohdassa? Pankaapa merkille seuraavan kerran kun näette tämmöisen jälleennäkemisen, miten heidän ostoskärrynsä ovat sijoittuneet. Kaksi ihmistä seisovat nokat vastakkain sijoittaen kärrynsä selkänsä taakse sojottamaan ulospäin. Enemmän kuin kolme ihmistä seisovat kärryjensä takana muodostaen maailmanpyörän näköisen asetelman. Ja aina on seisova suma valmis. Olen kerran ottanut omalla ostokärrylläni vauhtia ja pyyhkässyt keskelle kärryjä ja voittajana ohi. Kuulin selkäni takaa ankaraa paheksuntaa jatkaessani matkaa. Katsoin etäisyyden päästä ihmisparvea - maailmanpyörä oli kunnostettu ja juttu jatkui. Se siitä kouluttamisesta.
Muistutan kuulemma televisiosarja Hill Street Bluesin Belkeriä. Olen vaimoni mielestä samanlainen jurnottaja kuin Belkerkin. Olen todistanut sen hänelle ihan itse runsaat kymmenen vuotta sitten ollessamme ruuhka-aikaan kaupassa. Edellämme oli ihan normi humanistiperheenäiti jälkikasvunsa kanssa. Kun kaistapäiset lapset saatiin paimennettua kassalinjaston toiselle puolelle, he tietysti parkkeerasivat laumaksi kassapöydän päässä olevalle tasolle. Äiti ei ollut saanut koukittua lapsilauman yli murto-osaakaan ostoksistansa kun tulin pakkaamaan omia ostoksiani. Yritin varovaisesti tuuppia pikku perskärpäsiä omalle osastolleen että saisin pakata ostoksiani ennenkuin suma alkaisi seisomaan. Herrantertut eivät liikahtaneet milliäkään joten tyynen viileästi paljastin kulmahampaani tenaville ja murisin (siis murisin) kuten Belker TV-sarjassa konsanaan. Lapset jähmettyivät sijoilleen, paitsi nuorin jolla alkoi leuka väpättämään ja vanhin joka katsoi viisaimmaksi poistua paikalta ääneti takavasemmalle. Äiti loi minuun murhaavan katseen, mutta nopeana poikana olin jo pakannut ostokseni ja kävelimme käytävää pitkin ulko-ovelle ennekuin olisimme saaneet paheksuntaryöpyn.
Oman lukunsa on sitten kaikenmaailman turhankitisijät. Toki jos suosikkileipä on loppu, tai muuta vastaavaa, se ottaa aivoon. Mutta miksi sitä pitää mennä kitisemään henkilökunnalle? Niillä on kuulkaa muutakin tekemistä kuin selitellä puutteen syy.
Ja kun te nappaatte hyllystä esimerkiksi jonkin vaatteen, eikö se olisi fiksua katsoa onko siinä mitään merkintää hinnasta tms? Luuletteko että alipalkattu ja ylityöllistetty kassahenkilö on joku Delfoin oraakkeli joka muistaa jokaisen kaupassa myytävän 68 943 tuotteen hinnan saati sitten sen että se on alennettu? Sitten siinä kassalla kitistään että mun mielestä se maksoi sitä ja tätä....
Olisi varmaan paljonkin sanottavaa asioinnista ja esimerkiksi kortinlukijan käytöstä ja siihen liittyvistä säälittävistä manöövereistä, mutta olen niitä tuolla FB:n puolella jo vuodattanut niin annetaan olla ettei tule toistoa.
Osa 2.
Liikenteessä
Herran tähden, joudun puuttumaan tähänkin. Tiedän jo nyt että tämän osion jälkeen verenpaineeni on niin korkealla että lähellä on ettei ohimosuonet räjähdä. Eli loppupäivä ollaan niin kiesinä että oksat pois.
Mutta sittenkin, vain yksi lause perustelee koko jutun. "Miksi helevetissä te toukohousut ette aja niillä autoillanne? Se auto menee juuri sinne minne ajatte sen, ja juuri niin kovaa kuin ajatte sen. Ei siinä ole mitään arpomista. En edes puutu esimerkiksi peräkärryn kanssa peruuttamiseen, sen hallitsee jos ensin voittaa sen pelkonsa peräkärryä kohtaan. Olen työssäni opettanut eräälle keski-ikäiselle rouvashenkilölle ihan kädestä pitäen miten se kärry kulkee. Siinäkin suurin ongelma oli se, ettei täti uskaltanut miehensä läsnäollessa edes ajatella peruuttavansa peläten mahdollista huutoryöppyä.
Mutta ihan tavallisena arkiaamuna tuntuu että kaikki kädettömät, jalattomat ja ennenkaikkea aivottomat ovat just ennen kello kahdeksaa liikkeellä...Ja sitten sitä tunnetta jatkuu iltamyöhään tai ainakin niin kauan kuin jokukaan on liikkeellä.
Täällä meidän ihanassa kaupungissamme kasin pintaan joka ainoaan risteykseen, joko valoilla tai ilman, tuppautuu tyypillinen Polanjakkupukusosionomihumanisti usein vielä Kauniaisten kansanautolla, amerikkalaisella tila-autolla tai pikku eurooppalaisella koppimopolla ja sitten suma seisoo. Tietysti hivenen kärjistin, mutta kun valot on vaihtumassa vihreiksi, niin silloin olis syytä jo ihan hipihiljaa edetä, vai?
Kesällä hidastelun vielä jotenkin kestää, mutta talvella kun ajo-olosuhteet muutenkin ovat huonot, ei ole ihme että risteyksiin kasautuu sumia. Kun valot vaihtuu vihreiksi, eikös silloin paineta kaasua kelin mukaan ja liikuta tilanteen vaatimalla ripeydellä eteenpäin? Mutta jos ensin katsotaan peilistä että onko tukka hyvin ja sitten huomataan että hei, vaihde olikin jäänyt kolmoselle ja kaiken kukkuraksi vielä käsijarrukin on päällä, ei ole mikään ihme että punaisen aallon Kokkolasssa valoista pääse vain kolme autoa. Kanta-Helsingissä tämmöisten torppareitten yli olisi jo ajettu.....
Joku tietysti aattelee että kaahaan ja ajan ylimielisesti, se ei pidä paikkaansa. Neljänkympin rajoitus on neljänkympin rajoitus jne. Näin viimeksi maanantaina kun erään asutusalueen syöttöliikenneväylällä konstaapeli Korhoset korjasivat jonoksi asti autoja sakonkirjoituspaikalle. Olis varmaan kannattanut lähteä töihin ihmisten aikaan ettei tarvis kaahailla. Ärinäni liikenteestä johtuu yksinomaan siitä että liikennesuorite tuhotaan korvaustoiminnoilla, vai pelottaakohan oikeasti joitakin istua autonratissa.
Ja kun sitä joku kuitenkin ajattelee että olen aivan ehdottoman täydellinen ihminen, olet aivan väärässä.
En ole lähellekään täydellinen. Ja varmasti kaikki me purnaamme epäkohdista, monesti ihan asiasta.
Ette voi kuvitellakaan kuinka hyvä mieli ja olo tulee kun päästää pikkuisen höyryjä ulos. Kokeilkaapa.
Pyydän jo tässä vaiheessa anteeksi henkilöiltä, jotka mahdollisesti kokevat kirjoitukseni loukkaavana.
Kyse on oma tapani päästää ylimääräisiä höyryjä ulos.
Osa 1.
Asiointi
Koen käsittämättömän suurta ärsytystä ollessani liikkeellä esimerkiksi kaupassa ja kohdatessani ns. tumpleoita, tungeksijoita ja nysvääjiä. Se on tavallaan sääli että minä joka pidän shoppailusta paljon koen nämä asiat negatiivisiksi. Se mitä eniten äimistellyt on että miksi ei esimerkiksi kaikkein suurimpina ruuhka-aikoina, juhannuksen ja joulun alla, tätä ärsyyntymistä tapahdu. Siksi että, silloin on kaupoissakin niin hemmetisti väkeä että kaikki jumittaa.
Mutta jos ajatellaan ihan normipäivää, se käsittämätön törveltäminen nostaa verenpaineeni punaiselle.
Muistatteko aikanaan esimerkiksi Lidlissä oli alkuaikoina sellaiset kassapöydät että sai olla sairaan nopea
että sai ostoksensa pois alta ennenkuin toinen asiakas ostoksineen vyöryy päälle. Toki silloin keskiostokset olivat pieniä ja kaikista tumpeloimmatkin selvisivät alta pois. Nyt valitettavasti sekin asia on pilattu hehtaarikassapöydillä. Tavallisessa kaupassa ihan tavallisena päivänä joutuu ihan yllättäen tilanteeseen jossa käämien palaminen on hiuskarvan varassa. Jotta asia kävisi selväksi vanhat ihmiset eivät aiheuta ongelmia, sen verran olen tiedostanut että korkea ikä ei takaa kolmikymppisen ihmisen toimintakykyä. Noudatan tarkasti sitä kirjoittamatonta sääntöä että kaikkein pisin kassajono vetää kaikkein parhaiten. Toki virhearvioitakin sattuu. Minullekin.
Mutta mikä ihme ja kumma siinä on kun nostellaan niitä ostoksia kassahihnalle, se pitää tehdä kuin hidastetussa filmissä. Okei, se on persoonallinen tapa toimia, mutta suorituksena ihan järkeä vailla. On ollut monesti liiankin lähellä että olisin käynyt sijoittamassa napakan potkun hidastelijan persamuksiin tai antaa vähän vauhtia siihen ostosten setvimiseen. Mutta niinhän se on elävässäkin elämässä että toiset eivät vaan kerkeä mukaan samassa vauhdissa kuin toiset. Mutta eikö sitä voisi edes hivenen ajatella kanssaihmisiäänkin? Usein nämä ihmiset maksavat ostoksensa käteisellä. Miksikö? Flegmaattisuus ei anna myöten muistaa tunnuslukuja tms.
Oman lukunsa muodostavat nämä iänikuiset keskelle käytäviä pullonkauloja rakentavat rakastettavat ihmiset. Toki on kiva nähdä toista pitkästä aikaa, mutta miksi se riemastuttava jälleennäkeminen pitää aina tehdä kaupan ahtaimmassa kohdassa? Pankaapa merkille seuraavan kerran kun näette tämmöisen jälleennäkemisen, miten heidän ostoskärrynsä ovat sijoittuneet. Kaksi ihmistä seisovat nokat vastakkain sijoittaen kärrynsä selkänsä taakse sojottamaan ulospäin. Enemmän kuin kolme ihmistä seisovat kärryjensä takana muodostaen maailmanpyörän näköisen asetelman. Ja aina on seisova suma valmis. Olen kerran ottanut omalla ostokärrylläni vauhtia ja pyyhkässyt keskelle kärryjä ja voittajana ohi. Kuulin selkäni takaa ankaraa paheksuntaa jatkaessani matkaa. Katsoin etäisyyden päästä ihmisparvea - maailmanpyörä oli kunnostettu ja juttu jatkui. Se siitä kouluttamisesta.
Muistutan kuulemma televisiosarja Hill Street Bluesin Belkeriä. Olen vaimoni mielestä samanlainen jurnottaja kuin Belkerkin. Olen todistanut sen hänelle ihan itse runsaat kymmenen vuotta sitten ollessamme ruuhka-aikaan kaupassa. Edellämme oli ihan normi humanistiperheenäiti jälkikasvunsa kanssa. Kun kaistapäiset lapset saatiin paimennettua kassalinjaston toiselle puolelle, he tietysti parkkeerasivat laumaksi kassapöydän päässä olevalle tasolle. Äiti ei ollut saanut koukittua lapsilauman yli murto-osaakaan ostoksistansa kun tulin pakkaamaan omia ostoksiani. Yritin varovaisesti tuuppia pikku perskärpäsiä omalle osastolleen että saisin pakata ostoksiani ennenkuin suma alkaisi seisomaan. Herrantertut eivät liikahtaneet milliäkään joten tyynen viileästi paljastin kulmahampaani tenaville ja murisin (siis murisin) kuten Belker TV-sarjassa konsanaan. Lapset jähmettyivät sijoilleen, paitsi nuorin jolla alkoi leuka väpättämään ja vanhin joka katsoi viisaimmaksi poistua paikalta ääneti takavasemmalle. Äiti loi minuun murhaavan katseen, mutta nopeana poikana olin jo pakannut ostokseni ja kävelimme käytävää pitkin ulko-ovelle ennekuin olisimme saaneet paheksuntaryöpyn.
Oman lukunsa on sitten kaikenmaailman turhankitisijät. Toki jos suosikkileipä on loppu, tai muuta vastaavaa, se ottaa aivoon. Mutta miksi sitä pitää mennä kitisemään henkilökunnalle? Niillä on kuulkaa muutakin tekemistä kuin selitellä puutteen syy.
Ja kun te nappaatte hyllystä esimerkiksi jonkin vaatteen, eikö se olisi fiksua katsoa onko siinä mitään merkintää hinnasta tms? Luuletteko että alipalkattu ja ylityöllistetty kassahenkilö on joku Delfoin oraakkeli joka muistaa jokaisen kaupassa myytävän 68 943 tuotteen hinnan saati sitten sen että se on alennettu? Sitten siinä kassalla kitistään että mun mielestä se maksoi sitä ja tätä....
Olisi varmaan paljonkin sanottavaa asioinnista ja esimerkiksi kortinlukijan käytöstä ja siihen liittyvistä säälittävistä manöövereistä, mutta olen niitä tuolla FB:n puolella jo vuodattanut niin annetaan olla ettei tule toistoa.
Osa 2.
Liikenteessä
Herran tähden, joudun puuttumaan tähänkin. Tiedän jo nyt että tämän osion jälkeen verenpaineeni on niin korkealla että lähellä on ettei ohimosuonet räjähdä. Eli loppupäivä ollaan niin kiesinä että oksat pois.
Mutta sittenkin, vain yksi lause perustelee koko jutun. "Miksi helevetissä te toukohousut ette aja niillä autoillanne? Se auto menee juuri sinne minne ajatte sen, ja juuri niin kovaa kuin ajatte sen. Ei siinä ole mitään arpomista. En edes puutu esimerkiksi peräkärryn kanssa peruuttamiseen, sen hallitsee jos ensin voittaa sen pelkonsa peräkärryä kohtaan. Olen työssäni opettanut eräälle keski-ikäiselle rouvashenkilölle ihan kädestä pitäen miten se kärry kulkee. Siinäkin suurin ongelma oli se, ettei täti uskaltanut miehensä läsnäollessa edes ajatella peruuttavansa peläten mahdollista huutoryöppyä.
Mutta ihan tavallisena arkiaamuna tuntuu että kaikki kädettömät, jalattomat ja ennenkaikkea aivottomat ovat just ennen kello kahdeksaa liikkeellä...Ja sitten sitä tunnetta jatkuu iltamyöhään tai ainakin niin kauan kuin jokukaan on liikkeellä.
Täällä meidän ihanassa kaupungissamme kasin pintaan joka ainoaan risteykseen, joko valoilla tai ilman, tuppautuu tyypillinen Polanjakkupukusosionomihumanisti usein vielä Kauniaisten kansanautolla, amerikkalaisella tila-autolla tai pikku eurooppalaisella koppimopolla ja sitten suma seisoo. Tietysti hivenen kärjistin, mutta kun valot on vaihtumassa vihreiksi, niin silloin olis syytä jo ihan hipihiljaa edetä, vai?
Kesällä hidastelun vielä jotenkin kestää, mutta talvella kun ajo-olosuhteet muutenkin ovat huonot, ei ole ihme että risteyksiin kasautuu sumia. Kun valot vaihtuu vihreiksi, eikös silloin paineta kaasua kelin mukaan ja liikuta tilanteen vaatimalla ripeydellä eteenpäin? Mutta jos ensin katsotaan peilistä että onko tukka hyvin ja sitten huomataan että hei, vaihde olikin jäänyt kolmoselle ja kaiken kukkuraksi vielä käsijarrukin on päällä, ei ole mikään ihme että punaisen aallon Kokkolasssa valoista pääse vain kolme autoa. Kanta-Helsingissä tämmöisten torppareitten yli olisi jo ajettu.....
Joku tietysti aattelee että kaahaan ja ajan ylimielisesti, se ei pidä paikkaansa. Neljänkympin rajoitus on neljänkympin rajoitus jne. Näin viimeksi maanantaina kun erään asutusalueen syöttöliikenneväylällä konstaapeli Korhoset korjasivat jonoksi asti autoja sakonkirjoituspaikalle. Olis varmaan kannattanut lähteä töihin ihmisten aikaan ettei tarvis kaahailla. Ärinäni liikenteestä johtuu yksinomaan siitä että liikennesuorite tuhotaan korvaustoiminnoilla, vai pelottaakohan oikeasti joitakin istua autonratissa.
Ja kun sitä joku kuitenkin ajattelee että olen aivan ehdottoman täydellinen ihminen, olet aivan väärässä.
En ole lähellekään täydellinen. Ja varmasti kaikki me purnaamme epäkohdista, monesti ihan asiasta.
Ette voi kuvitellakaan kuinka hyvä mieli ja olo tulee kun päästää pikkuisen höyryjä ulos. Kokeilkaapa.
maanantaina, helmikuuta 28, 2011
Mainonta - mielikuvia, myyttejä, faktoja
Tämä teksti on markkinointiviestinnän aine marraskuulta 1991. Löysin sen vanhojen papereitteni joukosta. Tekstin lopussa oli opettajan kommenttina:"Kieli on erittäin sujuvaa, asian käsittely erinomaista. Kunpa muistaisit jopa pilkutkin, niin olisit täydellinen." Arvosana K 5
Nykyaikana mainontaan törmää miltei kaikkialla, missä vain kuvitellaan ihmisten, etenkin ostokykyisten ja vaikutuksille alttiiden, liikkuvan. Mainontaa löytyy hyvin montaa eri tyyliä, aivan yhtä monta kuin on sen tekijöitäkin. Nykyaikainen mainonta on miltei poikkeuksetta hyvin suunniteltua ja toteutettua, mikä osaltaan luultavasti johtuu sen kustannuksista. Ennenvanhaan, kun markkinointi asteli vielä lapsenkengissään, mainokset olivat lehdissä yksinkertaisia ja televisio- ja radiomainoksista ei osattu vielä uneksiakaan. Suurin osa mainoksista oli reaaliaikaisia ja suunnattuja suoraan ostajalta myyjälle. Kun kehitys kulki eteenpäin, mainonta monipuolistui ja mainokset alkoivat hiljalleen hukkua toistensa sekaan. Tällöin syntyi tarve erottua muista tuotteiden ja palvelujen tarjoajista. Alkoi mielikuvien ja myyttien tarjonta joiden siteeksi ripautettiin myös faktoja.
Mitä voit tehdä tuotteellesi silloin kun tuntuu siltä, että kukaan ei osta sitä? Silloinhan luodaan mielikuvia, mitä kaikkea tuote saa aikaan aivan tavallisessa elämässä. Filmitähtien loistokas elämä siirtyi ajatusmaailmaamme vaatteiden, hajuvesien ja nopeiden autojen mukana. Aikaa myöten syntyi tunne, että tässä ollaan Erroll Flynnejä ja Greta Garboja koko joukko. Jos sattui niin, että ei ihan filmitähdeksi muuttunutkaan ja suuri pettymys valtasi mielen, ajateltiin, ettei koskaan enää osteta koko tuotetta. Vaan kun taas jokin menevä mielikuva iskettiin tajuntaan, huomattiin, että taas oli repsahdettu samaan vanhanaikaiseen. Nykyaikana etenkin nuorisolle suunnatussa mainonnassa mielikuvat yhdessä toisten nuorten hyväksynnän kanssa saavat aikaan varsinaisen muotihysterian. Jos joku New Kid käyttää sitä tai tätä, voit olla varma, että joka toinen vastaantuleva nuori on siirtynyt samalle linjalle. Mielikuvissaan nuoret samaistuvat ihailemiinsa idoleihin tavaroiden kautta. Onko siis ihme, että luodaan mielikuvien verkko?Jos tuntuu siltä, etteivät mielikuvatkaan riitä, on syytä tutkailla asioita eteenpäin ja huomata, että kun asiat ja tavarat piilotetaan myyttisyyden usvaverhon taakse, ajaa se miltei saman asian kun oikein suunnatut mielikuvat.
Vanhemmat ihmiset, jotka eivät enää oikein osaa syttyä mielikuville, täytyy saada luovuttamaan rahansa jollain muulla keinolla. Tähän löytyy hyvin yksinkertainen keino. Nykyaikana muun muassa luontaistuotteita ja muita ihmeaineita kaupataan myyttien avulla. Vai onko mitään muuta selitystä, jos mainoksissa luvataan pienen pillerin kolme kertaa päivässä nautittuna säilyttävän miltei ikuisen nuoruuden. Ja todistuksena tarjotaan jostain takamailta löydettyä naavakorvaista äijänkäppyrää joka on runsaan puolitoistavuosisataisen elämänsä aikana pureksinut juurenpätkiä joka aamu ja miksei silloin tällöin iltaisinkin. Jos nämä perustelut eivät ole omiaan luomaan tunnetta jostain harvinaisesta, myyttisestä ja lähes taianomaisesta aineesta, niin ei sitten mikään. Mutta mikä on se myyttisyyden tekijä joka saa meidät niin sokeasti uskomaan siihen? Ehkä ne ovat ne lukemattomat taikurit ja poppamiehet, jotka pystyvät tekemään mitä ihmeitä tahansa. Jos luontaistuotteita on helppo myydä myyteillä,samaa voi tehdä myös korujen ja parfyymien kanssa. Vai onko esimerkiksi Kalevala-korut jotakin muuta kuin mystiikkaa? Entä tuoksu joka on ammennettu villeistä mystisistä erämaista. Onneksi kaikki nämä edellä mainitut eivät edusta koko mainontaa. On vielä paljon aiheita, aloja ja tuotteita, joita ei yksinkertaisesti voi myydä muuten kuin perustamalla asiansa faktoihin.
Omasta mielestäni faktoihin perustuva mainonta on edelleenkin tehokkainta ja parhaiten myyvää. Silloin kun on kyse suurista ostoksista, on pakko myydä tuotteet muutenkin kuin mielikuvien avulla.
Mielestäni ammattilehdet, joissa mainonta on kuivan asiapitoista, on huomattavasti kiinnostavampia kuin kiiltokuvapoikien ja -tyttöjen pintaliitoelämä. Olisi myös mielenkiintoista katsoa, miten johonkin työkoneen mainokseen isketään lentäviä mielikuvia ja salaperäisiä myyttejä. Toisaalta, jos kaikki aikakauslehdet olisivat täynnä puisevia mainoksia ilman ainuttakaan värikuvaa, saattaisi myynti laskea rajustikin.
Uusia tuulia tutkaillessaan saattaa huomata, miten taitavasti nykymainonnassa on sotkettu sekaisin kaikki ainesosat, mitä mainonnassa ja markkinoinnissa löytyy. Tämän asian ideana lienee se, että kaikki ne, jotka mainoksia lukevat, kuuntelevat ja katsovat saavat irti niistä mieleisensä asiat. Kaikenkaikkiaan mainonta on asia, johon pitäisi suhtautua hyvin kriittisesti, sillä kaikki mainonta, joka pyörii ympärillämme, ei ole tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Onneksi nykyaikana on paljon säännöksiä ja lakeja, jotka rajoittavat mainontaa kuten myös muutakin elämää terveesti. Hyvä periaate mainoksia vastaanotettaessa on pienimuotoinen analysointi. Jos ajattelemme mitä mainos- ja markkinointihenkilöt haluavat mainoksellaan saavuttaa ja mitä he haluavat meidän tekevän, olemme jo askeleen paremmalla puolella. Näin ajatellessamme voimme terveesti harkita, tarvitsemmeko me ollenkaan kyseistä tuotetta tai palvelua. Suurin faktahan mainonnassa on se, että kaikki mainostetut asiat eivät ole tarkoitettu meidän hankittaviksi.
Nykyaikana mainontaan törmää miltei kaikkialla, missä vain kuvitellaan ihmisten, etenkin ostokykyisten ja vaikutuksille alttiiden, liikkuvan. Mainontaa löytyy hyvin montaa eri tyyliä, aivan yhtä monta kuin on sen tekijöitäkin. Nykyaikainen mainonta on miltei poikkeuksetta hyvin suunniteltua ja toteutettua, mikä osaltaan luultavasti johtuu sen kustannuksista. Ennenvanhaan, kun markkinointi asteli vielä lapsenkengissään, mainokset olivat lehdissä yksinkertaisia ja televisio- ja radiomainoksista ei osattu vielä uneksiakaan. Suurin osa mainoksista oli reaaliaikaisia ja suunnattuja suoraan ostajalta myyjälle. Kun kehitys kulki eteenpäin, mainonta monipuolistui ja mainokset alkoivat hiljalleen hukkua toistensa sekaan. Tällöin syntyi tarve erottua muista tuotteiden ja palvelujen tarjoajista. Alkoi mielikuvien ja myyttien tarjonta joiden siteeksi ripautettiin myös faktoja.
Mitä voit tehdä tuotteellesi silloin kun tuntuu siltä, että kukaan ei osta sitä? Silloinhan luodaan mielikuvia, mitä kaikkea tuote saa aikaan aivan tavallisessa elämässä. Filmitähtien loistokas elämä siirtyi ajatusmaailmaamme vaatteiden, hajuvesien ja nopeiden autojen mukana. Aikaa myöten syntyi tunne, että tässä ollaan Erroll Flynnejä ja Greta Garboja koko joukko. Jos sattui niin, että ei ihan filmitähdeksi muuttunutkaan ja suuri pettymys valtasi mielen, ajateltiin, ettei koskaan enää osteta koko tuotetta. Vaan kun taas jokin menevä mielikuva iskettiin tajuntaan, huomattiin, että taas oli repsahdettu samaan vanhanaikaiseen. Nykyaikana etenkin nuorisolle suunnatussa mainonnassa mielikuvat yhdessä toisten nuorten hyväksynnän kanssa saavat aikaan varsinaisen muotihysterian. Jos joku New Kid käyttää sitä tai tätä, voit olla varma, että joka toinen vastaantuleva nuori on siirtynyt samalle linjalle. Mielikuvissaan nuoret samaistuvat ihailemiinsa idoleihin tavaroiden kautta. Onko siis ihme, että luodaan mielikuvien verkko?Jos tuntuu siltä, etteivät mielikuvatkaan riitä, on syytä tutkailla asioita eteenpäin ja huomata, että kun asiat ja tavarat piilotetaan myyttisyyden usvaverhon taakse, ajaa se miltei saman asian kun oikein suunnatut mielikuvat.
Vanhemmat ihmiset, jotka eivät enää oikein osaa syttyä mielikuville, täytyy saada luovuttamaan rahansa jollain muulla keinolla. Tähän löytyy hyvin yksinkertainen keino. Nykyaikana muun muassa luontaistuotteita ja muita ihmeaineita kaupataan myyttien avulla. Vai onko mitään muuta selitystä, jos mainoksissa luvataan pienen pillerin kolme kertaa päivässä nautittuna säilyttävän miltei ikuisen nuoruuden. Ja todistuksena tarjotaan jostain takamailta löydettyä naavakorvaista äijänkäppyrää joka on runsaan puolitoistavuosisataisen elämänsä aikana pureksinut juurenpätkiä joka aamu ja miksei silloin tällöin iltaisinkin. Jos nämä perustelut eivät ole omiaan luomaan tunnetta jostain harvinaisesta, myyttisestä ja lähes taianomaisesta aineesta, niin ei sitten mikään. Mutta mikä on se myyttisyyden tekijä joka saa meidät niin sokeasti uskomaan siihen? Ehkä ne ovat ne lukemattomat taikurit ja poppamiehet, jotka pystyvät tekemään mitä ihmeitä tahansa. Jos luontaistuotteita on helppo myydä myyteillä,samaa voi tehdä myös korujen ja parfyymien kanssa. Vai onko esimerkiksi Kalevala-korut jotakin muuta kuin mystiikkaa? Entä tuoksu joka on ammennettu villeistä mystisistä erämaista. Onneksi kaikki nämä edellä mainitut eivät edusta koko mainontaa. On vielä paljon aiheita, aloja ja tuotteita, joita ei yksinkertaisesti voi myydä muuten kuin perustamalla asiansa faktoihin.
Omasta mielestäni faktoihin perustuva mainonta on edelleenkin tehokkainta ja parhaiten myyvää. Silloin kun on kyse suurista ostoksista, on pakko myydä tuotteet muutenkin kuin mielikuvien avulla.
Mielestäni ammattilehdet, joissa mainonta on kuivan asiapitoista, on huomattavasti kiinnostavampia kuin kiiltokuvapoikien ja -tyttöjen pintaliitoelämä. Olisi myös mielenkiintoista katsoa, miten johonkin työkoneen mainokseen isketään lentäviä mielikuvia ja salaperäisiä myyttejä. Toisaalta, jos kaikki aikakauslehdet olisivat täynnä puisevia mainoksia ilman ainuttakaan värikuvaa, saattaisi myynti laskea rajustikin.
Uusia tuulia tutkaillessaan saattaa huomata, miten taitavasti nykymainonnassa on sotkettu sekaisin kaikki ainesosat, mitä mainonnassa ja markkinoinnissa löytyy. Tämän asian ideana lienee se, että kaikki ne, jotka mainoksia lukevat, kuuntelevat ja katsovat saavat irti niistä mieleisensä asiat. Kaikenkaikkiaan mainonta on asia, johon pitäisi suhtautua hyvin kriittisesti, sillä kaikki mainonta, joka pyörii ympärillämme, ei ole tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Onneksi nykyaikana on paljon säännöksiä ja lakeja, jotka rajoittavat mainontaa kuten myös muutakin elämää terveesti. Hyvä periaate mainoksia vastaanotettaessa on pienimuotoinen analysointi. Jos ajattelemme mitä mainos- ja markkinointihenkilöt haluavat mainoksellaan saavuttaa ja mitä he haluavat meidän tekevän, olemme jo askeleen paremmalla puolella. Näin ajatellessamme voimme terveesti harkita, tarvitsemmeko me ollenkaan kyseistä tuotetta tai palvelua. Suurin faktahan mainonnassa on se, että kaikki mainostetut asiat eivät ole tarkoitettu meidän hankittaviksi.
sunnuntaina, helmikuuta 27, 2011
Ihme muuttui hävitykseksi ja kauhistukseksi
Juuri kun pääsin kehumasta koiraamme Nellaa kehityskelpoiseksi yksilöksi, koira varmaan luki ajatukseni ja päätti kääntää mielipiteeni miltei päälaelleen. Onkohan nyt kyseessä eroahdistus, turhautuminen vai mikä lienee? Keksimme mielestämme oikean syyn, mutta sen kerron vasta tuolla loppupuolella.
Eräänä kauniina pakkasentäytteisenä maanantaiaamuna kotimme hiljeni karvan verran ennen kello kahdeksaa. Se oli se aika jolloin kaikki perheenjäsenemme olivat matkalla töihin, kouluun ja hoitopaikkaan.
Nella jäi yksin vartioimaan taloa ja mikään paha aavistus ei painanut mieltämme. Jälkikäteen voin sanoa että olisi ollut kyllä syytä aavistella...Mutta näinhän se menee;eihän meidän kultamussukkamme mitään pure, riko tai tuhoa. Ja jälleen niin väärin. Sehän puri, rikkoi ja tuhosi. Ja monena päivänä. Ja savotta jatkuu edelleen.
Tulin kotiin syömään puolenpäivän paikkeilla samaisena maanantaina. Eteisessä ei ollut ketään vastassa. Siinä samassa silmänräpäyksessä kymmenen vuotta vanha flashback iski tajuntaani kuin salama. Koirahan ei uskalla tulla ovelle vastaan kun tietää tehneensä pahuutta. Kuinka oikeassa olinkaan.
Nella oli järjestänyt olohuonetta ihan uuteen uskoon. Ymmärrän hyvin että kun tylsistyminen uhkaa on pakko kehittää pikku puuhaa, tämähän menee kaksijalkaisilla samaan malliin. Söpö koiruutemme oli joko mieltynyt tiettyjen sypressinsukuisten kasvien ja hyasintinsipuleiden aromiin tai sitten ollut nälkäinen. Joka tapauksessa äärimmäisen kiikkerä kolmihaaraisella metallijalalla oleva noin kymmenen litran vetoinen lasiastia oli tyhjennetty kasveista, pohjasorasta ja mullasta. Ja levitetty olohuoneen pitkänukkaiselle VAALEALLE matolle. Tietenkin. Ja sitten oli tehty vähän ajankuluksi käsitöitä. Oikeen urakalla. Muistan hyvin kun operatiivinen johto vakuutti etteihän nyt koira käsitöihin koske. Heheheheheh....Ja koski vielä puikkoihinkin, jopa metallisiinkin. Takka muuten syttyy oivasti bambupuikkosilpulla. Ehdotin että voisin hitsata seuraavan käsityökorin haponkestävästä tai vaikka titaanista. Mutta sillä pajukorilla ei nyt tällä haavaa ole enää käyttöä. Sekin paloi hyvin.
Tiistaillekin riittää kerrottavaa. Kunhan ensin muistutan että ihmisen typeryys on megalomaanista luokkaa jos uskoo ettei koira nyt enää tee mitään. Tekihän se. Olis kannattanut rajata vapaata tilaa ja korjata tavaroita talteen. Oli nimittäin lähellä ettei se koira olisi lähtenyt koirien taivaaseen. Eikä vihan (jostain syystä en ole kertaakaan raivostunut koiralle pahuudenteosta) vuoksi vaan siitä yksinkertaisesta syystä että sähköjohtojen 230 Volttia riittää pikku eläimelle kun se monesti riittää isommalle ihmisellekin.
Koin Nellan attentaatin työhuonettani ja tietokonepöytää kohtaan jo hivenen henkilökohtaisena. Mitäs jätin oven auki. Tehokas koira se on, ei voi kieltää. Käsittämättömällä pieteetillä se oli pätkinyt esimerkiksi ADSL-kaapelia metritolkulla neljästä eri johdosta noin kymmenen sentin pätkiksi. Ja tietokoneen äänentoistojärjestelmän subbarista ja diskanteista johdot taasen noin viidentoista sentin siivuiksi. Eipä onneksi yhtään USB-johtoa joutunut uhriksi. Tuon tapahtuman nähtyäni istuin konttorituolissa jalat työpöydällä ja miltei otin lukua. Mutta mitään sellaista vahinkoa ei onneksi sattunut mitä ei oisi voinut korjata tunnin työllä, juotoskolvilla ja kutistesukalla.
Sitä ollaan ihmetelty ettei mitään todella tärkeää ole vielä päätynyt naskalihampaiden uhriksi. Vai onkohan liian aikaista ilakoida?
Keskiviikkona oli sitten pesuhuoneen vuoro. Morsonellalla oli ilmeisesti jokin taiteellinen hetki koska se oli keskittynyt likapyykkikoriin koko tarmollaan. Ja kun se nyt vielä sattuu olemaan tuollainen keskenkasvuinen tumppi, se ei pääsyt koriin yläkautta. Joten söpösesti se oli kiskonut vaatteita ulos korista pienehköjen kyljessä olevien reikien kautta. Itse asiassa se oli aika taiteellisen näköinen installaatio, harmi etten ottanut kuvia. Ja vaatteetkin olivat jääneet ehjiksi.
Onneksi torstain jälkeen oli operatiivisella johdolla perjantaina vapaapäivä, muuten olisi saattanut huumori loppua kesken. Sillä torstaina keskityttiin sitten konehuoneeseen. Tämä paikka olikin ainoa josta sain enemmän jäpätystä kuin koiramme. Ihan asiasta. Minulla on paha tapa jättää iso pyyhe kuivumaan vaatekaapin avoimen oven päälle. Samoin myös aika monella muulla ihmisellä, eikö totta? Avoinna oleva kaapinovi herättää ihmiselläkin halun kurkistaa sisään, miksei siis myös koiranpennulla? Olen saanut ikuisen pahan silmän tuijotuksen ylleni kun koira oli maistellut stilettikorkoisia tanssikenkiä. Ja vielä lisää vettä myllyyn tuli kun kehtasin sanoa ettei noin pieniä vaurioita kengissä kukaan edes huomaa. En siis ole oppinut tarpeeksi naissukukunnasta 23 vuoden yhdessäolon jälkeen. Hivenen lykkää katumusta.
Eli sen verran viikon aikana on pieni koira yksinollessaan puuhastellut. Paljon erilaisia vahinkoja jäi kertomatta koska niitä ei edes välttämättä muista (tai halua muistaa). Vähällä ollaan selvitty sanoisivat monet. Olen kuullut kauhujuttuja revityistä huonekaluista, lattiamatoista, jalkalistoista, tapeteista ja niin edelleen. Lausunkin äänettömän kiitokseni sille joka tätä savottaa jostain kaukaa ohjaa.
Mutta tilanne muuttuu. Esimerkiksi menneellä viikolla hampaiden uhriksi on joutunut vain yksittäisiä "unohdettuja" vaatekappaleita. Ei paha ollenkaan. Olemme tulleet siihen lopputulokseen että tämä hirveän tuhotyöaallon on aiheuttanut Nellan hampaiden vaihtuminen. Koska nyt kun aikuispurukalusto on miltei sijoittunut paikoilleen on tuhoviettikin laimentunut suorastaan ällistyttävän paljon.
Aivan kuten ihmisetkin kasvavat, kehittyvät ja oppivat uutta, niin koiratkin ja muutkin eläimet tekevät. En muistanutkaan kuinka helppoa esimerkiksi noutajalle on opettaa uusia asioita. Nyt alkavat perusasiat olla kohdillaan ja rokotuksetkin on saatu niin pystymme laajentamaan reviiriämme muitten koirien suuntaan.
Koirapuisto saattaa olla ensimmäisen kokemuksen jälkeen asia josta saattaa hyvinkin tulla suosittu vierailupaikka, niin sosiaalistava vaikutus sillä oli. Mistä muuten koirat tietävät mikä koira on pentu ja mikä koira on aikuinen? Koko ja ulkonäkö sitä ei aina kerro. Selittäkää joku viisaampi minulle se asia.
Koiranomistajat kohtaavat joskus entisiä koiranomistajia. Nämä kohtaamiset on miltei aina herkkiä ja lämminhenkisiä tilanteita. Tänääkin näimme hivenen kauempana asuvan naapurin jonka noutajapoika oli ihan pentu kun muutimme paratiisiin. Nyt Jami on jo yli 11-vuotias vanha herra. Näki että kun Jamista joskus aika jättää ei välttämättä mene kauaakaan kun uusi pentu on jo hankittu. Tämä on juuri se syy miksi mekin hankimme Nellan. Vaikka se on minkälainen riiviö ja kauhukakara - se on silti aivan ihana.
Eräänä kauniina pakkasentäytteisenä maanantaiaamuna kotimme hiljeni karvan verran ennen kello kahdeksaa. Se oli se aika jolloin kaikki perheenjäsenemme olivat matkalla töihin, kouluun ja hoitopaikkaan.
Nella jäi yksin vartioimaan taloa ja mikään paha aavistus ei painanut mieltämme. Jälkikäteen voin sanoa että olisi ollut kyllä syytä aavistella...Mutta näinhän se menee;eihän meidän kultamussukkamme mitään pure, riko tai tuhoa. Ja jälleen niin väärin. Sehän puri, rikkoi ja tuhosi. Ja monena päivänä. Ja savotta jatkuu edelleen.
Tulin kotiin syömään puolenpäivän paikkeilla samaisena maanantaina. Eteisessä ei ollut ketään vastassa. Siinä samassa silmänräpäyksessä kymmenen vuotta vanha flashback iski tajuntaani kuin salama. Koirahan ei uskalla tulla ovelle vastaan kun tietää tehneensä pahuutta. Kuinka oikeassa olinkaan.
Nella oli järjestänyt olohuonetta ihan uuteen uskoon. Ymmärrän hyvin että kun tylsistyminen uhkaa on pakko kehittää pikku puuhaa, tämähän menee kaksijalkaisilla samaan malliin. Söpö koiruutemme oli joko mieltynyt tiettyjen sypressinsukuisten kasvien ja hyasintinsipuleiden aromiin tai sitten ollut nälkäinen. Joka tapauksessa äärimmäisen kiikkerä kolmihaaraisella metallijalalla oleva noin kymmenen litran vetoinen lasiastia oli tyhjennetty kasveista, pohjasorasta ja mullasta. Ja levitetty olohuoneen pitkänukkaiselle VAALEALLE matolle. Tietenkin. Ja sitten oli tehty vähän ajankuluksi käsitöitä. Oikeen urakalla. Muistan hyvin kun operatiivinen johto vakuutti etteihän nyt koira käsitöihin koske. Heheheheheh....Ja koski vielä puikkoihinkin, jopa metallisiinkin. Takka muuten syttyy oivasti bambupuikkosilpulla. Ehdotin että voisin hitsata seuraavan käsityökorin haponkestävästä tai vaikka titaanista. Mutta sillä pajukorilla ei nyt tällä haavaa ole enää käyttöä. Sekin paloi hyvin.
Tiistaillekin riittää kerrottavaa. Kunhan ensin muistutan että ihmisen typeryys on megalomaanista luokkaa jos uskoo ettei koira nyt enää tee mitään. Tekihän se. Olis kannattanut rajata vapaata tilaa ja korjata tavaroita talteen. Oli nimittäin lähellä ettei se koira olisi lähtenyt koirien taivaaseen. Eikä vihan (jostain syystä en ole kertaakaan raivostunut koiralle pahuudenteosta) vuoksi vaan siitä yksinkertaisesta syystä että sähköjohtojen 230 Volttia riittää pikku eläimelle kun se monesti riittää isommalle ihmisellekin.
Koin Nellan attentaatin työhuonettani ja tietokonepöytää kohtaan jo hivenen henkilökohtaisena. Mitäs jätin oven auki. Tehokas koira se on, ei voi kieltää. Käsittämättömällä pieteetillä se oli pätkinyt esimerkiksi ADSL-kaapelia metritolkulla neljästä eri johdosta noin kymmenen sentin pätkiksi. Ja tietokoneen äänentoistojärjestelmän subbarista ja diskanteista johdot taasen noin viidentoista sentin siivuiksi. Eipä onneksi yhtään USB-johtoa joutunut uhriksi. Tuon tapahtuman nähtyäni istuin konttorituolissa jalat työpöydällä ja miltei otin lukua. Mutta mitään sellaista vahinkoa ei onneksi sattunut mitä ei oisi voinut korjata tunnin työllä, juotoskolvilla ja kutistesukalla.
Sitä ollaan ihmetelty ettei mitään todella tärkeää ole vielä päätynyt naskalihampaiden uhriksi. Vai onkohan liian aikaista ilakoida?
Keskiviikkona oli sitten pesuhuoneen vuoro. Morsonellalla oli ilmeisesti jokin taiteellinen hetki koska se oli keskittynyt likapyykkikoriin koko tarmollaan. Ja kun se nyt vielä sattuu olemaan tuollainen keskenkasvuinen tumppi, se ei pääsyt koriin yläkautta. Joten söpösesti se oli kiskonut vaatteita ulos korista pienehköjen kyljessä olevien reikien kautta. Itse asiassa se oli aika taiteellisen näköinen installaatio, harmi etten ottanut kuvia. Ja vaatteetkin olivat jääneet ehjiksi.
Onneksi torstain jälkeen oli operatiivisella johdolla perjantaina vapaapäivä, muuten olisi saattanut huumori loppua kesken. Sillä torstaina keskityttiin sitten konehuoneeseen. Tämä paikka olikin ainoa josta sain enemmän jäpätystä kuin koiramme. Ihan asiasta. Minulla on paha tapa jättää iso pyyhe kuivumaan vaatekaapin avoimen oven päälle. Samoin myös aika monella muulla ihmisellä, eikö totta? Avoinna oleva kaapinovi herättää ihmiselläkin halun kurkistaa sisään, miksei siis myös koiranpennulla? Olen saanut ikuisen pahan silmän tuijotuksen ylleni kun koira oli maistellut stilettikorkoisia tanssikenkiä. Ja vielä lisää vettä myllyyn tuli kun kehtasin sanoa ettei noin pieniä vaurioita kengissä kukaan edes huomaa. En siis ole oppinut tarpeeksi naissukukunnasta 23 vuoden yhdessäolon jälkeen. Hivenen lykkää katumusta.
Eli sen verran viikon aikana on pieni koira yksinollessaan puuhastellut. Paljon erilaisia vahinkoja jäi kertomatta koska niitä ei edes välttämättä muista (tai halua muistaa). Vähällä ollaan selvitty sanoisivat monet. Olen kuullut kauhujuttuja revityistä huonekaluista, lattiamatoista, jalkalistoista, tapeteista ja niin edelleen. Lausunkin äänettömän kiitokseni sille joka tätä savottaa jostain kaukaa ohjaa.
Mutta tilanne muuttuu. Esimerkiksi menneellä viikolla hampaiden uhriksi on joutunut vain yksittäisiä "unohdettuja" vaatekappaleita. Ei paha ollenkaan. Olemme tulleet siihen lopputulokseen että tämä hirveän tuhotyöaallon on aiheuttanut Nellan hampaiden vaihtuminen. Koska nyt kun aikuispurukalusto on miltei sijoittunut paikoilleen on tuhoviettikin laimentunut suorastaan ällistyttävän paljon.
Aivan kuten ihmisetkin kasvavat, kehittyvät ja oppivat uutta, niin koiratkin ja muutkin eläimet tekevät. En muistanutkaan kuinka helppoa esimerkiksi noutajalle on opettaa uusia asioita. Nyt alkavat perusasiat olla kohdillaan ja rokotuksetkin on saatu niin pystymme laajentamaan reviiriämme muitten koirien suuntaan.
Koirapuisto saattaa olla ensimmäisen kokemuksen jälkeen asia josta saattaa hyvinkin tulla suosittu vierailupaikka, niin sosiaalistava vaikutus sillä oli. Mistä muuten koirat tietävät mikä koira on pentu ja mikä koira on aikuinen? Koko ja ulkonäkö sitä ei aina kerro. Selittäkää joku viisaampi minulle se asia.
Koiranomistajat kohtaavat joskus entisiä koiranomistajia. Nämä kohtaamiset on miltei aina herkkiä ja lämminhenkisiä tilanteita. Tänääkin näimme hivenen kauempana asuvan naapurin jonka noutajapoika oli ihan pentu kun muutimme paratiisiin. Nyt Jami on jo yli 11-vuotias vanha herra. Näki että kun Jamista joskus aika jättää ei välttämättä mene kauaakaan kun uusi pentu on jo hankittu. Tämä on juuri se syy miksi mekin hankimme Nellan. Vaikka se on minkälainen riiviö ja kauhukakara - se on silti aivan ihana.
maanantaina, tammikuuta 31, 2011
58 päivän ihme.
Niin kauan on jo kulunut aikaa siitä kun Bowmore´s Nonstop alias Nella (Morso, Morsonella, Nelsberger, Karvakerttu, Rakki, Ruskea Retku, Rontti, Hei Koira, Onneton Räpystys, Riiviö, Sulopallero, Hulttio jnejne, rakkaalla lapsella on tunnetusti monta nimeä) muutti asumaan Paratiisiin.
Tuntuu osittain että aika ei ole mennyt yhtään mihinkään ja toisaalta sitten että nytkö jo se aika meni.
Jos listaisin kaikki asiat mitä päivien aikana on sattunut ja tapahtunut niin sitä ei jaksaisi lukea kukaan
(toisaalta en ole satavarma jaksaako nytkään). Kuten jo aiemmin kirjoittelin, hienoja aikoja ollaan eletty pennun kanssa.
Tämäkään ruskea sulopallero ei poikkea millään tavalla muista pennuista - se puree koko ajan ja kaikkea.
Toisaalta perheparlamentti oli sitä mieltä että mokoma paha tapa on vähentynyt joulun jälkeen.
Tällainen pieni pentu omistaa pienen päänsä sisällä ilmeisen pienet aivot, siihen lopputulokseen olen tullut.
Se ei ole huono asia, ei ollenkaan. Mutta kestävyys ja kärsivällisyys on kohtuullisella koetuksella ainakin isäntäväellä. Pienet aivot tuottavat tasaisin väliajoin ns. hapanlimppukohtauksia jonka sattuessa koira säntäilee päättömästi sinne sun tänne tai juoksee hullun lailla ympäri asuntoa. Noutaja nimensä mukaisesti tykkää kantaa suussaan esineitä, myös tällaisen kohtauksen aikana. Ja jossei kohtauksen alkaessa sopivaa kannettava ole mukana sehän hankitaan pikapikaa. Meillä tällaisen kohteeksi ovat joutuneet yksittäiset lelut, kengät, vaatekappaleet, lattiaharja, kukkien lehdet ja takkapuut. Noin niinkuin muutamia mainitakseni.
Ulkona tällaisella kohtauksella ei ole mitään väliä kunhan muistaa estää koiraa ryntäämästä tielle. Kun sitten vihdoin ja viimein ollaan rauhoituttu niin sitten ollaan niin rauhallista koiraa että.
Olen seurannut muutamana aamuna miten sekaisin pieni koiranalku voi mennä kun sen normaalit vuorokausirytmit sekoitetaan tai muutetaan.
Meillä normaaliksi aamurytmiksi on tullut se kun operatiivinen johto antaa koiralle aamuruoan ja sitten menee pihalle sen kanssa. Se toimii ja toimi suhteellisen hyvin, ainakin siihen saakka kun johdon työvuoro muuttui aamuvoittoiseksi.
Normaalisti tuollaista koiraa ei juuri tarvi pyytää lähtemään ulos, vaan aina kun joku on menossa lähellekään ovea koira on menossa myös ulos. Vaan kuten sananlasku sanoo; tottumus on toinen luonto.
Kovasti ihmettelin eräänä aamuna lähtiessäni kolaamaan sitä helvetillistä lumisotkua jonka joku ystävällinen taho oli loihtinut pihallemme yön aikana koiramme outoa käytöstä. Huikkasin koiraamme nimeltä koska se oli vielä untenmailla. Eikä aikaakaan kun neljä tassua rapsutteli tulemaan kohti eteistä - ja sen ohi kohti keittiötä. Seisoin hetken HooMoilasena kutsuin Nellaa uudestaan muutaman kerran, nyt jo vähän painokkaammin. Ei siis niin minkäänlaista vaikutusta. Marssin keittiöön jossa tämä ruskea retku istui kuin Lootin vaimo suolapatsaana katse naulautuneena tiskipöydällä olevaan ruokakuppiin. Yritin vielä maanitella koiraa lähtemään ulos kanssani, ilman mitään näkyvää vaikutusta. Yksissä tuumin kaappasin koiran kainalooni ja marssin kohti ulko-ovea. Avasin ulko-oven ja oli ihan vähällä etten tehostanut ulostautumiskäskyä pienellä töppösen tuuppauksella. Vaan annas olla! Koira otti askeleen ulko-ovelle, käänsi rintamasuunnan ja lähti suunnistamaan takaisin keittiötä kohti. Mutta tällä kertaa vanha oli ollut koiraa viisaampi ja oli laittanut eteisen koiraportin kiinni. Porttitörmäyksen aiheuttaneen kumahduksen jälkeen Nella katsoi minua hivenen syyttävästi ja istahti eteisen lattialle murjottamaan. Vaihdoin taktiikkaa ja otin vaatenaulakosta taluttimen koska ajattelin että tämähän menee ihan yksyhteen sen TV2:n Hienosti hihnassa -ohjelman kanssa. Ei sitten mennyt. Erehdyin avaamaan oven jolloin koira lähti eteisen matolta tassut savuten ulos. Kolme loikkaa terassille, keltainen lammikko maahan, kolme loikkaa sisälle. Kuus sekuntia - homma paketissa! Sitten sitä jo istuttiin koiraportin vieressä odottamassa ruokakupille pääsyä. Armahdin koiraa ja annoin ruokakupin nenän eteen. Sen jälkeen vasta päästiin ihan kaikessa rauhassa ulkoilemaan.
Emme ole laskeneet varsinaisesti mitä kaikkea täm koira on tuhonnut enemmän ja vähemmän lopullisesti. Vaikka koiran tullessa taloon yritimme kaikin keinoin eliminoida kaiken sellaisen joka voisi vahingoittua, emme sittenkään saaneet kaikkea suojeltua. Meidän kodin kaikista kukista hyvin suuri osa on matkannut kukkien taivaseen. Ja joku sai meillä opetuksen, "Eihän se nyt käsityökoriin koske!" koskihan se. Ensin rustattiin osa käsitöistä aivan uuteen uskoon, niin uuteen ettei niillä ole mitään käyttöä. Samoin puiset puikot silputtiin yksiksi lastuiksi. Sitten ei enää kelvanneet käsityöt mutta käsityökori kyllä. Hyvä kori se on edelleenkin varsinkin jos haluaa kuljettaa siinä esimerkiksi kuuden kilon melonia. Se on nimittäin sen kokoinen esine ettei se tipahda läpi pohjaan jyrsitystä julmasta reiästä. Onneksi olimme niin viisaita että suojasimme porteilla lasten huoneet ja eteisen. Lapset voivat siis edelleen leikkiä ja meillä kaikilla on kenkiä joita voi käyttää muunakin kuin siivilänä. Mutta yhtään puhelinta tai kaukoa rakas koiramme ei ole evästänyt. Ja hyvä niin. Taitaapi olla tekniikan vihaaja.
Kun pentu kasvaa niin oletettavasti myös unen määrä vähenee. Ou jee. Heräsin eräänä yönä kummalliseen kolinaan joka kuului takkahuoneesta. Ei tarvinnut juuri sen enempää pohtia äänen aiheuttajaa. Nella on jo Paratiisiintulonsa toisesta päivästä lukien ollut umpirakastunut pitkävartiseen Sini-Tuotteen harjan ja rikkalapion yhdistelmään. Päätin järjestää harjan pois takkahuoneeesta ennenkuin muutkin olisivat hereillä. Marssin päättäväisesti Nellan ja harjan luo, jolloin koira siirtyi harjoineen takavasemmalle. Otin harjanvarresta kiinni jolloin tämä Karvakerttu päästi ilmoille uhkaavimman murinansa. Hetkinen nyt! Eihän tämänikäisen koiran pitäisi käyttäytyä noin. Kuitenkin se murisi mahdollisimman uhkaavasti ja roikkui kaikin voimin harjaksissa. Päättäväisesti irroitin koiran ja harjan toisistaan. Nythän se koira suivaantui ihan täysin! Se pomppi tasajalkaa ympärillä ja yritti pelastaa rakkaansa. Vein rakastetun omalle paikalleen siivouskomeroon ja ajattelin mennä takaisin nukkumaan. Nella oli ihan eri mieltä, se yritti näykkiä paljaita varpaitani ja onnistuikin. Tiesin että jos nyt painuisin pehkuihin koira roikkuisi peitonreunassa vielä hyvän tovin. Kaappasin koiravauvan syliini ja menin takkahuoneen sohvalle istumaan. Kymmenen minuuttia sylihoitoa riitti koiran rauhoittamiseen ihan uneen asti jolloin kannoin sen omaan punkkaansa ja pääsin itsekin vihdoinviimein pitkälleen.
On hauska katsoa minkä tahansa eläimen kasvamista ja kehittymistä, osin kai senkin vuoksi lemmikkieläimiä hankitaan. Nellan tajunta ympäröivästä maailmasta on laajentunut viimeisen kahden viikon aikana jo niin paljon että ulkonakäymiseen on varauduttava taluttimen kanssa. Yksi kerta tottelematonta ja epävakaata koiraa riitti. Varsinkin kun se on oppinut pikkuhiljaa ymmärtämään tuulen mukanaantuomien hajuviestien syvemmän merkityksen. Miten ikimaailmassa tuollainen nyrkillätapettava koiranalku voikin olla niiiiiin itsepäinen. Meillä aiemmat vanhenevat koirat tekivät tuota ihan kiusallaan, varsinkin se saksanpaimen oli sellanen juustopää että oksat pois. Se vanha rouva tuuskas ihan omiaan eikä varsinkaan tullut luokse, kun ei just sillon oikeen napannu. Ei se karkuun mennyt ei, kunhan nyt kiusas raivoon asti uppiniskaisuudellaan. Ja sitten kun sen mielestä oli sopivaa, silloin tultiin luokse häntä heiluen. Toivon että Nellastakin joskus vajaan kymmenen vuoden päästä tulee koira joka voi olla pihalla vapaana ja kulkea avoimesta ulko-ovesta sisään tai ulos ihan oman mielensä mukaan. Eikä koskaan tarvisi pelätä että se lähtisi jolkuttelemaan jonnnekin. Kyllähän meilläkin oli Pennillä panta tunnistetietoineen kaulassa kaiken varalta. Koskaan sitä ei kuitenkaan tarvittu. Nellalla on siihen täystottelevaisuuteen vielä niin pitkä matka.
Kaiken kaikkiaan Nella on niin ylitsevuotavaisen suloinen koira kun olla voi. Viime sunnuntaina se löysi taas ulottuvuuden itsestään. Oikaisin sängylle aamupäivällä ottamaan lukua ennen kuin ruoka oli valmista. Tuskin ennätin edes vaakatasoon kun kuulin tuttujen "piikkareiden" rapsuttelevan kohti makuuhuonetta. Ja ennenkuin huomasin koira seisoi sängyllä hivenen hämillään..."Hei määhän pääsin tänne sänkyyn!" Se oli lyhyt ilo ja ylpeys koska se jatkoi miltei samaa matkaa takaisin sinne lattialle mistä oli sänkyyn loikannutkin. Ja arviolta neljännentoista keraan jälkeen se vihdoin ja viimein uskoi ettei sänky ole sen paikka. Lupasimme operatiivisen johdon kanssa toisillemme että koira ei sitten nuku meidän sängyssämme. Siitä on yritetty pitää kiinni - ja on pidettykin. Edelliset noutajamme Moneypenny ja Ciiri tykkäsivät molemmat nukkua sängyssä ja vielä yhdessä meidän kanssa. Minua se ei häirinnyt millään lailla koska unenlahjani ovat lähes tähtitieteelistä tasoa. Mutta operatiivinen johto koki untanäkevät, jalkojaan unessavispaavat ja piereskelevät koirat jossain määrin häiritseviksi. Outoa. Joten tämä häätöpäätös on nyt sitten Nellan kestettävä.
Viikot jatkavat jolkuttamistaan vääjäämättömällä tahdilla eteenpäin. Päivät pikkuhiljaa pitenevät ja kevät kurkkii jo ihan kulman takana. Luulen että saan ja pystyn kirjoittamaan Nellan uusista seikkailuista tässä niin ihanassa ja ihmeellisessä maailmassa jo hyvinkin pian. Nyt ajattelin ottaa taluttimen ja koiran ja mennä katsomaan niitä uusia ja ihmeellisiä maailman tuulia....
Tuntuu osittain että aika ei ole mennyt yhtään mihinkään ja toisaalta sitten että nytkö jo se aika meni.
Jos listaisin kaikki asiat mitä päivien aikana on sattunut ja tapahtunut niin sitä ei jaksaisi lukea kukaan
(toisaalta en ole satavarma jaksaako nytkään). Kuten jo aiemmin kirjoittelin, hienoja aikoja ollaan eletty pennun kanssa.
Tämäkään ruskea sulopallero ei poikkea millään tavalla muista pennuista - se puree koko ajan ja kaikkea.
Toisaalta perheparlamentti oli sitä mieltä että mokoma paha tapa on vähentynyt joulun jälkeen.
Tällainen pieni pentu omistaa pienen päänsä sisällä ilmeisen pienet aivot, siihen lopputulokseen olen tullut.
Se ei ole huono asia, ei ollenkaan. Mutta kestävyys ja kärsivällisyys on kohtuullisella koetuksella ainakin isäntäväellä. Pienet aivot tuottavat tasaisin väliajoin ns. hapanlimppukohtauksia jonka sattuessa koira säntäilee päättömästi sinne sun tänne tai juoksee hullun lailla ympäri asuntoa. Noutaja nimensä mukaisesti tykkää kantaa suussaan esineitä, myös tällaisen kohtauksen aikana. Ja jossei kohtauksen alkaessa sopivaa kannettava ole mukana sehän hankitaan pikapikaa. Meillä tällaisen kohteeksi ovat joutuneet yksittäiset lelut, kengät, vaatekappaleet, lattiaharja, kukkien lehdet ja takkapuut. Noin niinkuin muutamia mainitakseni.
Ulkona tällaisella kohtauksella ei ole mitään väliä kunhan muistaa estää koiraa ryntäämästä tielle. Kun sitten vihdoin ja viimein ollaan rauhoituttu niin sitten ollaan niin rauhallista koiraa että.
Olen seurannut muutamana aamuna miten sekaisin pieni koiranalku voi mennä kun sen normaalit vuorokausirytmit sekoitetaan tai muutetaan.
Meillä normaaliksi aamurytmiksi on tullut se kun operatiivinen johto antaa koiralle aamuruoan ja sitten menee pihalle sen kanssa. Se toimii ja toimi suhteellisen hyvin, ainakin siihen saakka kun johdon työvuoro muuttui aamuvoittoiseksi.
Normaalisti tuollaista koiraa ei juuri tarvi pyytää lähtemään ulos, vaan aina kun joku on menossa lähellekään ovea koira on menossa myös ulos. Vaan kuten sananlasku sanoo; tottumus on toinen luonto.
Kovasti ihmettelin eräänä aamuna lähtiessäni kolaamaan sitä helvetillistä lumisotkua jonka joku ystävällinen taho oli loihtinut pihallemme yön aikana koiramme outoa käytöstä. Huikkasin koiraamme nimeltä koska se oli vielä untenmailla. Eikä aikaakaan kun neljä tassua rapsutteli tulemaan kohti eteistä - ja sen ohi kohti keittiötä. Seisoin hetken HooMoilasena kutsuin Nellaa uudestaan muutaman kerran, nyt jo vähän painokkaammin. Ei siis niin minkäänlaista vaikutusta. Marssin keittiöön jossa tämä ruskea retku istui kuin Lootin vaimo suolapatsaana katse naulautuneena tiskipöydällä olevaan ruokakuppiin. Yritin vielä maanitella koiraa lähtemään ulos kanssani, ilman mitään näkyvää vaikutusta. Yksissä tuumin kaappasin koiran kainalooni ja marssin kohti ulko-ovea. Avasin ulko-oven ja oli ihan vähällä etten tehostanut ulostautumiskäskyä pienellä töppösen tuuppauksella. Vaan annas olla! Koira otti askeleen ulko-ovelle, käänsi rintamasuunnan ja lähti suunnistamaan takaisin keittiötä kohti. Mutta tällä kertaa vanha oli ollut koiraa viisaampi ja oli laittanut eteisen koiraportin kiinni. Porttitörmäyksen aiheuttaneen kumahduksen jälkeen Nella katsoi minua hivenen syyttävästi ja istahti eteisen lattialle murjottamaan. Vaihdoin taktiikkaa ja otin vaatenaulakosta taluttimen koska ajattelin että tämähän menee ihan yksyhteen sen TV2:n Hienosti hihnassa -ohjelman kanssa. Ei sitten mennyt. Erehdyin avaamaan oven jolloin koira lähti eteisen matolta tassut savuten ulos. Kolme loikkaa terassille, keltainen lammikko maahan, kolme loikkaa sisälle. Kuus sekuntia - homma paketissa! Sitten sitä jo istuttiin koiraportin vieressä odottamassa ruokakupille pääsyä. Armahdin koiraa ja annoin ruokakupin nenän eteen. Sen jälkeen vasta päästiin ihan kaikessa rauhassa ulkoilemaan.
Emme ole laskeneet varsinaisesti mitä kaikkea täm koira on tuhonnut enemmän ja vähemmän lopullisesti. Vaikka koiran tullessa taloon yritimme kaikin keinoin eliminoida kaiken sellaisen joka voisi vahingoittua, emme sittenkään saaneet kaikkea suojeltua. Meidän kodin kaikista kukista hyvin suuri osa on matkannut kukkien taivaseen. Ja joku sai meillä opetuksen, "Eihän se nyt käsityökoriin koske!" koskihan se. Ensin rustattiin osa käsitöistä aivan uuteen uskoon, niin uuteen ettei niillä ole mitään käyttöä. Samoin puiset puikot silputtiin yksiksi lastuiksi. Sitten ei enää kelvanneet käsityöt mutta käsityökori kyllä. Hyvä kori se on edelleenkin varsinkin jos haluaa kuljettaa siinä esimerkiksi kuuden kilon melonia. Se on nimittäin sen kokoinen esine ettei se tipahda läpi pohjaan jyrsitystä julmasta reiästä. Onneksi olimme niin viisaita että suojasimme porteilla lasten huoneet ja eteisen. Lapset voivat siis edelleen leikkiä ja meillä kaikilla on kenkiä joita voi käyttää muunakin kuin siivilänä. Mutta yhtään puhelinta tai kaukoa rakas koiramme ei ole evästänyt. Ja hyvä niin. Taitaapi olla tekniikan vihaaja.
Kun pentu kasvaa niin oletettavasti myös unen määrä vähenee. Ou jee. Heräsin eräänä yönä kummalliseen kolinaan joka kuului takkahuoneesta. Ei tarvinnut juuri sen enempää pohtia äänen aiheuttajaa. Nella on jo Paratiisiintulonsa toisesta päivästä lukien ollut umpirakastunut pitkävartiseen Sini-Tuotteen harjan ja rikkalapion yhdistelmään. Päätin järjestää harjan pois takkahuoneeesta ennenkuin muutkin olisivat hereillä. Marssin päättäväisesti Nellan ja harjan luo, jolloin koira siirtyi harjoineen takavasemmalle. Otin harjanvarresta kiinni jolloin tämä Karvakerttu päästi ilmoille uhkaavimman murinansa. Hetkinen nyt! Eihän tämänikäisen koiran pitäisi käyttäytyä noin. Kuitenkin se murisi mahdollisimman uhkaavasti ja roikkui kaikin voimin harjaksissa. Päättäväisesti irroitin koiran ja harjan toisistaan. Nythän se koira suivaantui ihan täysin! Se pomppi tasajalkaa ympärillä ja yritti pelastaa rakkaansa. Vein rakastetun omalle paikalleen siivouskomeroon ja ajattelin mennä takaisin nukkumaan. Nella oli ihan eri mieltä, se yritti näykkiä paljaita varpaitani ja onnistuikin. Tiesin että jos nyt painuisin pehkuihin koira roikkuisi peitonreunassa vielä hyvän tovin. Kaappasin koiravauvan syliini ja menin takkahuoneen sohvalle istumaan. Kymmenen minuuttia sylihoitoa riitti koiran rauhoittamiseen ihan uneen asti jolloin kannoin sen omaan punkkaansa ja pääsin itsekin vihdoinviimein pitkälleen.
On hauska katsoa minkä tahansa eläimen kasvamista ja kehittymistä, osin kai senkin vuoksi lemmikkieläimiä hankitaan. Nellan tajunta ympäröivästä maailmasta on laajentunut viimeisen kahden viikon aikana jo niin paljon että ulkonakäymiseen on varauduttava taluttimen kanssa. Yksi kerta tottelematonta ja epävakaata koiraa riitti. Varsinkin kun se on oppinut pikkuhiljaa ymmärtämään tuulen mukanaantuomien hajuviestien syvemmän merkityksen. Miten ikimaailmassa tuollainen nyrkillätapettava koiranalku voikin olla niiiiiin itsepäinen. Meillä aiemmat vanhenevat koirat tekivät tuota ihan kiusallaan, varsinkin se saksanpaimen oli sellanen juustopää että oksat pois. Se vanha rouva tuuskas ihan omiaan eikä varsinkaan tullut luokse, kun ei just sillon oikeen napannu. Ei se karkuun mennyt ei, kunhan nyt kiusas raivoon asti uppiniskaisuudellaan. Ja sitten kun sen mielestä oli sopivaa, silloin tultiin luokse häntä heiluen. Toivon että Nellastakin joskus vajaan kymmenen vuoden päästä tulee koira joka voi olla pihalla vapaana ja kulkea avoimesta ulko-ovesta sisään tai ulos ihan oman mielensä mukaan. Eikä koskaan tarvisi pelätä että se lähtisi jolkuttelemaan jonnnekin. Kyllähän meilläkin oli Pennillä panta tunnistetietoineen kaulassa kaiken varalta. Koskaan sitä ei kuitenkaan tarvittu. Nellalla on siihen täystottelevaisuuteen vielä niin pitkä matka.
Kaiken kaikkiaan Nella on niin ylitsevuotavaisen suloinen koira kun olla voi. Viime sunnuntaina se löysi taas ulottuvuuden itsestään. Oikaisin sängylle aamupäivällä ottamaan lukua ennen kuin ruoka oli valmista. Tuskin ennätin edes vaakatasoon kun kuulin tuttujen "piikkareiden" rapsuttelevan kohti makuuhuonetta. Ja ennenkuin huomasin koira seisoi sängyllä hivenen hämillään..."Hei määhän pääsin tänne sänkyyn!" Se oli lyhyt ilo ja ylpeys koska se jatkoi miltei samaa matkaa takaisin sinne lattialle mistä oli sänkyyn loikannutkin. Ja arviolta neljännentoista keraan jälkeen se vihdoin ja viimein uskoi ettei sänky ole sen paikka. Lupasimme operatiivisen johdon kanssa toisillemme että koira ei sitten nuku meidän sängyssämme. Siitä on yritetty pitää kiinni - ja on pidettykin. Edelliset noutajamme Moneypenny ja Ciiri tykkäsivät molemmat nukkua sängyssä ja vielä yhdessä meidän kanssa. Minua se ei häirinnyt millään lailla koska unenlahjani ovat lähes tähtitieteelistä tasoa. Mutta operatiivinen johto koki untanäkevät, jalkojaan unessavispaavat ja piereskelevät koirat jossain määrin häiritseviksi. Outoa. Joten tämä häätöpäätös on nyt sitten Nellan kestettävä.
Viikot jatkavat jolkuttamistaan vääjäämättömällä tahdilla eteenpäin. Päivät pikkuhiljaa pitenevät ja kevät kurkkii jo ihan kulman takana. Luulen että saan ja pystyn kirjoittamaan Nellan uusista seikkailuista tässä niin ihanassa ja ihmeellisessä maailmassa jo hyvinkin pian. Nyt ajattelin ottaa taluttimen ja koiran ja mennä katsomaan niitä uusia ja ihmeellisiä maailman tuulia....
lauantaina, tammikuuta 08, 2011
Kuka onneton keksii nimet shampoille?
Naisille seuraava kysymys:Kuka perhana keksii nimet kaikille hiustenhoitotuotteille? Jouduin pelottavan tapahtumaketjun uhriksi tänään.
Ajattelin pestä takatukan saunan jälkeen mutta joku oli nyysinyt luottoshampooni. Luontaisesti ajattelin ottaa hyllystä heti seuraavan pullon ja etsiskelin suihkun läheltä sopivaa ja törmäsin mm. seuraaviin tuotteisiin joille kaikille oli yhteistä selvän savonkielen puuttuminen pullosta.
Moisturising detangler (lähteekö loputkin hiukset vai muuttuuko vihreeks), Ceramide Infusion System (oisko joku sairaalajuttu kun siinä on infuusio - ydinvoimaa ei ainakaan kun se on pelkkä fuusio), volumateur sans sulfates (tätä en ainakaan käytä kun siitä puhutaan sulfaateista), styleshots Extreme straight conditioner (sopii varmaan heteroille kun siinä on kerran straight), serie expert lumino contrast (tätähän ei ymmärrä kukaan) ja se hauskin jonka nimi oli sänkypää (bed head). Pelotti niin perhanasti mokomat purtilot.
Ajattelin jos jostain kaapista löytyisi mänytsuopaa, se nyt on ainakin tuttu ja turvallinen valinta. Mutta ei.
Mikä hiivatti siinä on että niihin ei voi laittaa mitään yksinkertaisempaa selitystä siitä mihin päähän se on tarkoitettu ja pitäiskö se nauttia ulkoisesti tai sisäisesti.
Mutta saatiinhan tämäkin savotta loppuun kun löysin vihdoin ja viimein pullon jossa oli selvällä suomenkielellä shampoo ja vielä sekin että pesee ilman kyyneleitä (niinkuin Linna-shampoo aikanaan).
Ja kaiken hyvän päälle tuotetta täydensi mieto marjaisa tuoksu. Pesin sitten hiukseni herraviisveen Muumi-shampoolla!
Ajattelin pestä takatukan saunan jälkeen mutta joku oli nyysinyt luottoshampooni. Luontaisesti ajattelin ottaa hyllystä heti seuraavan pullon ja etsiskelin suihkun läheltä sopivaa ja törmäsin mm. seuraaviin tuotteisiin joille kaikille oli yhteistä selvän savonkielen puuttuminen pullosta.
Moisturising detangler (lähteekö loputkin hiukset vai muuttuuko vihreeks), Ceramide Infusion System (oisko joku sairaalajuttu kun siinä on infuusio - ydinvoimaa ei ainakaan kun se on pelkkä fuusio), volumateur sans sulfates (tätä en ainakaan käytä kun siitä puhutaan sulfaateista), styleshots Extreme straight conditioner (sopii varmaan heteroille kun siinä on kerran straight), serie expert lumino contrast (tätähän ei ymmärrä kukaan) ja se hauskin jonka nimi oli sänkypää (bed head). Pelotti niin perhanasti mokomat purtilot.
Ajattelin jos jostain kaapista löytyisi mänytsuopaa, se nyt on ainakin tuttu ja turvallinen valinta. Mutta ei.
Mikä hiivatti siinä on että niihin ei voi laittaa mitään yksinkertaisempaa selitystä siitä mihin päähän se on tarkoitettu ja pitäiskö se nauttia ulkoisesti tai sisäisesti.
Mutta saatiinhan tämäkin savotta loppuun kun löysin vihdoin ja viimein pullon jossa oli selvällä suomenkielellä shampoo ja vielä sekin että pesee ilman kyyneleitä (niinkuin Linna-shampoo aikanaan).
Ja kaiken hyvän päälle tuotetta täydensi mieto marjaisa tuoksu. Pesin sitten hiukseni herraviisveen Muumi-shampoolla!
Tilaa:
Kommentit (Atom)