Ajattelemisen aihetta - på svenska.

Löysin vanhoista tiedostoista sähköpostin jonka olen saanut vuosia vuosia sitten.
Ja edelleenkin sisältää ajattelemisen aihetta....


En av livets grundläggande frågor lyder: VARFÖR??? I denna stressade värld har vi alttför sällan tid att stanna upp och tänka oss för, således...


1) VARFÖR levereras pizzan snabbare än ambulansen kommer fram?
2) VARFÖR finns det parkeringplatser för rörelsehindrade utanför en idrottshall?
3) VARFÖR beställer mänskor dubbelcheeseburgare, super size pommes frites och cola light?
4) VARFÖR köper vi hot dog korvar i förpackningar om tio och bröden i förpackningar om åtta?
Har du dessutom ställt frågan...
5) VARFÖR kvinnor alltid applicerar mascara med öppen mun?
6) VARFÖR ordet "förkortning" inte är kortare?
7) VARFÖR måste man trycka på "start" för att stänga Windows?
8) VARFÖR finns det inte kattmat med mussmak?
9) VARFÖR finns det hundmatsburkar som det står "ny, ännu godare smak" -
vem har testat den?
10) Alla känner vi ju till flygplanens svarta låda som inte går sönder i en krasch.
- VARFÖR görs inte flygplanen av detta material?
11) Om det en gång är så säkert att flyga...
- VARFÖR heter ankomsthallen "terminal"?
Och ytterligare:
12) VARFÖR trycker du allt hårdare på fjärrkontrollens knappar ju tomare batterierna är?
13) VARFÖR tvättar vi handdukarna: är det inte så att vi torkar händerna efter att vi tvättat dem?
14) VARFÖR använde Kamikazepiloterna hjälm?
15) HUR har "förbjudet att träda gräsmattan"-skylten kommit upp mitt på gräsmattan?
16) När människan kom underfund med att kor ger mjölk... - vad letade man ursprungligen på det nämnda stället??
17) När ett ord är fel i en ordbok - hur vet man det?
18) VARFÖR dödade inte Noa myggparet?
19) Får arbetarna på en tefabrik också en kaffepaus?
20) Jag köper en ny bumerang åt mej - hur blir jag av med den gamla?
21) VARFÖR har institutioner och lokaler, som har öppet dygnet runt, lås på dörrarna överhuvudtaget

Jep. Se oli juuri kuten muistinkin.

Nyt se pikkuinen koiranpentu on muuttanut kotiimme. Tässä vaiheessa voin myöntää että hirvitti ennenkuin lähdettiin hakemaan Nellaa. Se miksi ihmisen pitää aina maalailla mieleensä kaikki hiivatin kauhuskenariot mitä ikinä kuvitella saattaa ei ole vielä minulle selvinnyt. Mutta vajaan vuorokauden kokemuksen jälkeen voin sanoa että kyllä se sittenkin kannatti.

Kaikki luojanluomat olennot vauvaikäisenä ovat käsittämättömän hellyttäviä. Niin myös tämä ruskeansävyinen tiikerinsilmäinen naskalihampainen koiranalku. Mokomakin surusilmä vei ainakin minun sydämeni kymmenen - nolla. Tuommoinen pikkunen karvakäärö joka sinkoilee niin päätettyään päättömästi paikasta toiseen, kokee esimerkiksi lattialistan kulman pureskelemisen arvoisena ja testaa hampaitaan kaikkeen mahdolliseen...Tälläkin Nellalla on se sama ominaistuoksu kuten muillakin pennuillamme on ollut; visto yhdistelmä makeaa, koiranruokaa ja pissaa. Hmmmm...

Mutta kaikki on ihan kuten muistinkin, ilmeisesti koiranpennut käyttäytyvät kaikki samalla tavalla.

Mutta maailmassa on vielä niin monta ihmeellistä asiaa. Melkein ylivoimaiseksi muodostui ulkoporras josta on valtava, miltei Mount Everestiä muistuttava (noin 20 cm), pudotus terassin lattialle. Sitä piti hivenen ulkona käydessään ulista kun siitä ei siis kertakaikkiaan pääse alas. Nyt pienen opiskelun jälkeen sekin menee kuin vettä vaan. Lumikin on hivenen outoa vielä kun siihen ei ole tottunut ja kylmäkin tassuille tulle melko äkkiä.

En edes halua pohtia minkälainen savotta tulee pantaan totuttelusta kun ensimmäisellä kerralla talutin halvaannutti koko pienen olennon. Mutta senhän ei anneta hidastaa menoa, eihän. Koska ruoka näyttää maistuvan aivan uskomattomalla tavalla veikkaan että aivan uusia opettelun aiheita tulee tuhkatiheään lähiviikkojen aikana. Yksi osoitus että tämä pieni koiravauva on vielä niin pieni on että uni tulee heti kun sopiva paikka löytyy. Lapset olivat pudottaneet viltin sohvalta lattialle, siitäpä löytyikin lämmin ja hyvä paikka pikkutirsoille...

Mistä onni koostuu?

Istun perjantai-iltana takkahuoneessa kahvimuki (toinen kahdesta paheestani)kourassa ja painuin tavallistakin syvempiin aatoksiin. Työviikko on takanapäin ja pitkä viikonloppu odottaa... Takkatuli humisee hiljalleen, kynttilät luovat tunnelmaa muuten niin pimeään ympäristöön niin sisällä kuin ulkonakin. Odottelen operatiivista johtoa saapuvaksi töistä kotiin. Joku voisi lohkaista että on jätkällä kulissit kohillaan. Niin onkin.

Tunnen käsittämätöntä hyvää oloa ja onnea vaikkei mitään erityistä ole edes tapahtunut. Se ei meikäläisen mittapuussa ole mikään outo tapahtuma. Jo vuosia sitten opein hakemaan huonoistakin asioista niitä hyviä puolia vaikkei se aina niin helppoa ole ollutkaan. Pidin ja pidän edelleenkin ohjenuorana jo edesmenneen Johanna-mummuni ehdottomasti kirkkainta aivoitusta; "Muista että koskaan ei mene niin huonosti ettei jollakulla muulla mene vielä huonommin". Tuosta on aika vaikea väittää vastaan.

Esimerkiksi viime sunnuntaina, ensimmäisenä adventtina, herään puoliväkisin hillittömään kähinään jonka aiheuttaa jälkikasvumme. "Isi, isi, ISI! Katso mitä tonttu toi meille". Ravistelen loputkin unesta silmistäni, kello näyttää piirun yli seitsemän ja keskityn katsomaan mitä se "tonttu" oli oikein tuonutkaan. Tai tiesin sen katsomattakin: Toy Story 3. Tenavat ovat niin täynnä virtaa ettei tosikaan.

No, aamu tästä kuitenkin pikkuhiljaa alkaa koska nuo energiapaketit eivät enää mene untenmaille muuta kuin nuijanukutuksella. Jätän operatiivisen johdon jatkamaan uniaan koska hän jos joku on ansainnut sen.
Lapset jäävät puuhailemaan omiaan joten keitän kupposen kahvia ja marssin muki kourassa ulos terassille toisen paheeni pariin. Ulkona on yllättävän kylmä, mutta niin rauhallista. Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt.

Jälleen kerran sisimpäni täyttää käsittämätön hyvänolontunne. En käsitä mistä tuo fiilis tulee, mutta se on suorastaan pakahduttava. Tekisi mieleni mennä keskelle pihaa, nostaa kädet ylös ja huutaa Kummelin tapaan: "Mää oon niin onnellinen!"

Joku viisas on sanonut että onnellisuuden määrä on vakio. Voi ollakin. Itse olen oppinut arvostamaan pieniäkin asioita suuresti. Kuten sunnuntaiaamunakin: lasten riemua, nautintoaineita, rakkautta, rauhaa ja hiljaisuutta.

Mutta yksikään noista asioista ei yksinään riitä kantamaan pahojen aikojen yli. Jos lapset sairastaisivat, jos parisuhde natisisi liitoksissaan, jos talous olisi konkurssin partaalla, jos oma terveys rakoilisi ja niin edelleen.
Kirsi Salo jaksoi aikoinaan pottuilla heikoimmasta lenkistä ja siitä tässäkin on kysymys: kokonaisuus on yhtä heikko kuin heikoin lenkki. Ei tulisi aamuvarhaisesta terassilla onnenkiljumisesta mitään jos lapsesi olisi sairaalan teho-osastolla. Eikö totta? Hyvin käsitän ihmisiä jotka säteilevät pahaa oloaan ympäristöönsä. Ja jos seuraavan kerran väkijoukossa katsot ympärillesi; montako onnellisen näköistä ihmistä näet? Ei välttämättä montakaan.

Voiko onnellisuuden määrään vaikuttaa? Tottakai. Mutta se edellyttää lujasti huomioonottamista, järjestelyä ja hyvää tuuria. Jokainen joka jakaa peittonsa jonkun kanssa tietää että ylämäkiä ja alamäkiä tulee hyvikin yllättäen. Mielestäni parisuhde joka on peruskallioon verrattavalla pohjalla saa aikaan varmaankin puolet onnellisuudestasi. Se joka tätä ei allekirjoita menköön itseensä kysymään: "Olenkohan ajautunut kulissiliittoon?" En ajatellutkaan vielä ruveta miksikään parisuhdekonsultiksi, huomaa paino sanalla vielä, mutta väitän silti että hyvinkin iso osa ihmisistä on tyytymättömiä parisuhteeseensa. Miksi? Itsekäs ihminen ei osaa antaa periksi toisen toivomuksille, siitä seuraa tyytymättömyyden noidankehä joka repii vahvankin suhteen riekaleiksi. Heinäkuussa 1994 Jouni Sirviö tähdensi puhumisen tärkeyttä avioliitossa. Itse olen heikohko puhumaan asioista, se lienee suomalaismiesten perisynti. Mutta senkin olen oppinut kompensoimaan kuuntelemalla, ennakoimalla ja huomioonottamalla.

Se mitä tulee terveyteen, rahaan ja muihin onnellisuuteen vaikuttaviin asioihin on sitten "korkeimmas käres".
Terveys on itsessään jo lottoon verrattavaa onnenkauppaa vaikkakin valintojen kautta siihenkin voit itse vaikuttaa. Toistakymmentä vuotta sitten minua hoitanut reumatologi totesi että kipu jalostaa. Se ja ainakin allekirjoittaneen kipukynnys auttaa kestämään jatkuvia nivelkipuja siinä määrin ettei niitä tavallisena arkipäivänä edes juuri huomaa.

Talous- ja rahakysymykset ovat jo sitten utopiaa. Kaikki meistä kai ovat sitä mieltä että rahaa on aina liian vähän tai se on sijoittunut vääriin käsiin tai vääriin paikkoihin. Mutta vähempään tyytyminen ja tilanteeseen sopeutuminen on iso askel eteenpäin. Tai juokse nopeampaa oravanpyörässä saadaksesi lisää sitä massia jos sen luulet sinua onnellistuttavan yhtään enempää. Minä en ainakaan juoksisi.

Mutta yhtä kaikki, jos sinulla on hetkikään aikaa istua ja pohtia tai sitten pohditte yhdessä perheenjäsenten kanssa mitä itse kukin voisi tehdä saavuttaakseen lisää onnellisuutta, tee se. Jokainenhan meistä on oman onnensa seppä, niin yksinkertaista se on. Minun onneni lisääntyi juuri nyt sen puuttuvan neljäsosan
kun näen että tutun auton valot kääntyivät pihalle. Oma kulta tuli kotiin.....

Sitten sen ymmärtää kun lähelle sattuu....

Jokin aika sitten kun neitikasivee käveli koulusta kotiin, oli sattua se onnettomuuus mitä kaikki vanhemmat pelkäävät. Onneksi kyse oli vain läheltä piti -tilanteesta, mutta kuitenkin. Neiti oli ylittämässä suojatietä kun oli sattua kohtalokas vahinko. Tarkkaavaisuus herpaantui -unohtui katsoa vielä kerran vasemmalle- ja kovasti oltiin ylittämässä tietä vaikka auto oli tulossa. Onneksi erään luokkakaverin äiti oli samalla paikalla ja ennätti huutaa varoitusta ja neiti loikkasi takaisin turvan puolelle.

Seuraavaksi sitten jossitellaan. Mitä jos olisikin käynyt huonosti? Oma pääni ei suostu edes moista ajattelemaan. Tässä tilanteessa elinikäinen rampautuminenkin olisi ollut tarpeeksi kamalaa.

Kaikki meni ohi niin nopeasti että säikähdys purkautui vasta kotona äidin hellässä huomassa. Pohdittiin yhdessä mikä oli johtanut tähän tilanteeseen? Pääsyyksi arvioimme yleisen kokemattomuuden liikenteessä. Mutta miten sitä kokemusta saa muutenkuin kulkemalla? Onko nyt ajateltava niin että tietty prosentuaalinen osuus siitä kokemuksen hankkimisesta päättyy sillä huonoimmalla mahdollisella tavalla?

Mietin mielessäni sitä autoilijaa joka oli "osallisena" tuossa tapahtumassa. Hän ei välttämättä edes pitänyt sitä vaarallisena tai uhkaavana tilanteena, vaan kuten kunnon autoilijan kuuluikin teki pikaisen tilannearvioinnin ja jatkoi ajoaan. Eri asia on sitten kaiken valtakunnan hörhöt joita ei edes saisi päästää ohajuspyörän taakse.

Mehän emme voi vahtia lapsiamme koko aikaa - vai voimmeko?

Kaikki se valistus, opastus ja ohjaus sekä koulussa että kotona, mihin se katoaa?
Jos ajatellaan alle kymmenvuotiasta lasta, hänellä elämässään hillittömän paljon kaikenlaisia asioita jotka tuppaavat repimään keskittymiskykyä moneen eri suuntaan. Ei ole ihme että tarkkaavaisuus herpaantuu kun se tahtoo tehdä niin aikuisillakin. Kun päähän tulee enemmän järkeä ja malttia niin se liikenteessäkin oleminen muuttuu ihan arkirutiiniksi.

Siihen saakka emme voi kun toivoa että liikennepalapelin kaikki palaset loksahtavat omille paikoilleen ja saamme olla huoleti jälkikasvumme liikennekäyttäytymisestä...

Huolestuttavaa pikkujoulukäytöstä

Tämä on lainaus tutkimuksesta jonka on tehnyt Bayer HealthCare Pharma

* Suomalaisista hieman yli puolet liittää pikkujoulut ja seksin yhteen.
* Baarituttavaa himoitsee 20 ja työkaveria 15 prosenttia vastanneista.
* Oma kumppani on suosikki seksipartneria valittaessa, mutta myös vieras houkuttaa monia. Kolmasosa haluaisi pikkujouluseksiä vieraan kanssa.
* Kenties hieman yllättäen erityisen innokkaasti pikkujouluseksiin muun kuin oman kumppanin kanssa suhtautuvat kyselyn perusteella yli 64-vuotiaat naiset. Näistä seksin liittää pikkujouluihin 62 prosenttia ja oman kumppanin etusijalle tässä touhussa asettaa vain 43 prosenttia vastanneista.

Aika huolestuttavaa vai mitä?

Tuplapyhä voisi olla useamminkin

Tänään on ollut aivan erityisen rentouttava lauantai, johtuneeko sitten siitä että on pyhäpäivä. Ei mitään erityistä ohjelmaa vaan pikkuhiljaa ylösnousua, aamupalaa ja pikku puuhailua. Hyvää ruokaa, yhdessäoloa, päiväunia, ulkoilua ja muuta mukavaa. Puhelinkin on ollut vaiti ja se on jo jotain, normaalina lauantaina asiakkaat muistuttavat olemassaolostaan tasaisin väliajoin. Olen vakaasti sitä mieltä että nykyiset aukioloajat ja ostospaikkojen paljous aiheuttavat näennäiskiireen kaikilla.

Pystyykö nykyinen Suomi palaamaan siihen aikaan jolloin kaupat olivat korkeintaan alkuiltapäivään auki ja sunnuntaisin ei ollenkaan? Nykyään tuntuu olevan tarve sille että joku luukku on aina auki. Eikö enään osata varautua siihen että on esim. sellainen asia olemassa kuin kotivara? Enkä tarkoita sitä mitä Pelastustoimi ajaa takaa.
http://www.pelastustoimi.fi/turvatietoa/kotivara/
Vaan sitä että aina ei tarvitsisi lähteä kylille hakemaan jotain pientä joka puuttuu. Muistan ajan 70-luvun alkupuolella kun olin pieni, silloin viikonlopun ruoat ostettiin valmiiksi ennen lauantai-iltapäivää. Lauantait ja sunnuntait pyhitettiin levolle ja rauhoittumiselle.

Myönnän itselläni piireitä jotka peilaavat juuri tuosta hankinnan helppoudesta. Ei ole kynnystä enää ottaa avaimet ja lompakko ja hypätä autoon ja ajaa vaikka kahville kaupunkiin jos ei muuta. Olen tietoisesti yrittänyt rauhoittaa menoa ja keskittyä olennaiseen eli perheeseen. Joudun muutenkin tekemään paljon töitä keväällä ja kesällä johtuen työni luonteesta. Olen tänä syksynä pyrkinyt kaikin keinoin siihen että valitaan jääminen lähtemisen sijaan. Helppoa se ei ole ollut. Toivottavasti tämä kurssi säilyy. Ja se säilyy ainakin siihen saakka että keksin jonkin uuden houkuttimen....

Joko uskaltais sytyttää jouluvaloja?

Tänään oli töistä tullessa niin harmaa ja synkkä keli että miltei voisi jo sytytellä jouluvaloja sinne tänne.
Mutta milloin ne pitäisi oikeen sytyttää? Ensimmmäisenä adventtina?`Viikko ennen joulua? Ihan randomina?

Tämä valojuttu on ihan kuin talvirenkaiden asennusaika. Vaikka milloin sen teet niin aina aikataulu on väärä, niinkuin nytkin. Taas Hakkapeliitat huutaa apua mustalla asvaltilla eikä jäästä tietoakaan.

Mutta niihin valoihin. Onko se aikuisten oikeesti väärin laittaa niitä pihalle jo nyt? Jos ripustelis niitä ledisarjoja johonkin pihan pensaaseen, silloin ne olis koristeita ei jouluvaloja. En kyllä itsekään ihan vielä mitään tonttukavalkadia pihallemme laittais.

Meillä on perhepiirissä hiljainen sopimus että ennen 1. adventtia ei valoja poltella vaikka ne oliskin valmiina jo paikallaan. Pidetään siis siitä kiinni ja kärsitään valon puutteesta ainakin siihen joulunalkuun saakka....

Mikä saa ihmisen käyttäytymään järkevästi - vaikkei haluaisikaan?

Teimme viime lauantaina sen tavallaan peruuuttamattoman päätöksen, hankitaan se koiranpentu josta on jo kohta vuosi enemmän ja vähemmän puhuttu. Kun edellinen koiramme jouduttiin lopettamaan 12 vuoden iässä, päätimme silloin ettei koskaan eikä ikään hankita koiraa. Itse olin valmis jo muutaman päivän päästä pyörtämään pyhän päätökseni. Jos ihminen on vuosien ja taas vuosien ajan hakenut sanomalehden koira vierellä seuraten, se ei ole helppoa olla ilman sitä äänetöntä seuralaista. Muistan kuin eilisen päivän sen alkukesän aamun kun jouduin hakemaan sen kurjan Keskipohjanmaan ihan yksin, tuntui kuin maailma olisi ollut paljon harmaampi.

Jos asiaa pohtii hitusenkaan tarkemmin, ei ne kaikki koiranomistamisen päivät ruusuillatanssimista olleet. Kuinka monet kerrat yritettiin tavoittaa eläinlääkäriä juhlapyhänä, montako kertaa paikkailtiin tassuja ja hoidettiin muita pikku vammoja sekä pohdittiin miksi kaikilla oli niin paljon menoa kun koirat olisivat tarvinneet hoitopaikan pikku reissun ajaksi.

Ne ihanat hetket sitten korvaavat 110% kaikki vastoinkäymiset ja vaivat. Kuvittele kaikkein paskamaisinta maanantaiaamua minkä ikinä muistat. Siitä maanantaiaamusta tuli kertaheitolla sunnuntai kun avattuasi silmät koira tulee sänkysi viereen venyttelemään häntää heilutellen ja tökkäämään kylmän kuononsa kasvoillesi. Tai kun raahaudut väsyneenä töistä kotiin niin ovella on vastassa aina yhtä vilpittömän iloinen koirasi tarjoten lempileluaan leikittäväksi. Nämä on niitä asioita jotka tekevät koiran omistamisesta sitä ns. juhlaa.

Valitettavan usein monet lemmikit joutuvat sen kirotun trendi-ilmiön uhreiksi. "Se on niin hienoo omistaa lemmikki". Siinä on hienous kaukana kun keskellä tapaninpäivän yötä käytät ruikulilla olevaa koiraa ulkona helvetillisen hiivarin puhaltaessa pitkin autioita peilijäisiä katuja. Tuon yön jälkeen olen aina sopivan tilaisuuden tullen muistanut lausua: "Ei ole olemassa huonoja kelejä, on vain huonoja varusteita".
Se miksi meidän kohdalla oli muutaman vuoden tauko koiran omistamisessa johtui varmaan suurimmaksi osaksi mukavuudenhalusta, yhtäkkiä talossa olisikin kolme hoidettavaa kahden sijasta. Vaikka herra Murphy maalaili piruja seinälle asioiden omalla painollaan menemisestä, en kuitenkaan usko että meidän loppukiri koiran hankkimisessa koituisi päidemme menoksi - päinvastoin.

Suurimman ongelman oli muodostaa rodun valinta.
Uskon edelleenkin vakaasti että ne hyvät ja huonot jutut lomittuvat toistensa sekaan muodostaen sen lopullisen harmonian. Siinä valossa oli helppo tehdä valinta rodun suhteen. Toki omassa mielessäni olen salaa haaveillut Irlanninsusikoirasta, mutta rodun harvinaisuus asetti pakostakin omat rajoituksensa. Kun nyt saamme vihdoin ja viimein sen ruskean Labradorinnoutajan tyttöpennun, tuntuu kuin ympyrä olisi sulkeutunut. Alkukeväästä 1994 oltiin siinä tilanteessa että ruskeita pentuja ei löytynyt kiven navaltakaan joten päädyimme mustaan pentuun - Usvalinnun Moneypennyyn. Toivokaamme että tulevat toistakymmentä vuotta sujuvat vähintään yhtä ikimuistoisissa merkeissä kuin Pennin kanssa.

Jatkan joskus lisää tätä koira-aiheista pohdintaa, varsinkin kun uudesta pennusta tulee kertomista. Ollaan langoilla.....

Tästä se sitten nytkähtää liikkeelle.....

Tässä kävi juuri kuten miltei kaikille muillekin....pitkä päätyyn ja perään. Puolivalmista ei koskaan saisi päästää käsistään (ainakin Juhla-Mokka mainoksen mukaan)mutta niinpä se vain lähti.