Teimme viime lauantaina sen tavallaan peruuuttamattoman päätöksen, hankitaan se koiranpentu josta on jo kohta vuosi enemmän ja vähemmän puhuttu. Kun edellinen koiramme jouduttiin lopettamaan 12 vuoden iässä, päätimme silloin ettei koskaan eikä ikään hankita koiraa. Itse olin valmis jo muutaman päivän päästä pyörtämään pyhän päätökseni. Jos ihminen on vuosien ja taas vuosien ajan hakenut sanomalehden koira vierellä seuraten, se ei ole helppoa olla ilman sitä äänetöntä seuralaista. Muistan kuin eilisen päivän sen alkukesän aamun kun jouduin hakemaan sen kurjan Keskipohjanmaan ihan yksin, tuntui kuin maailma olisi ollut paljon harmaampi.
Jos asiaa pohtii hitusenkaan tarkemmin, ei ne kaikki koiranomistamisen päivät ruusuillatanssimista olleet. Kuinka monet kerrat yritettiin tavoittaa eläinlääkäriä juhlapyhänä, montako kertaa paikkailtiin tassuja ja hoidettiin muita pikku vammoja sekä pohdittiin miksi kaikilla oli niin paljon menoa kun koirat olisivat tarvinneet hoitopaikan pikku reissun ajaksi.
Ne ihanat hetket sitten korvaavat 110% kaikki vastoinkäymiset ja vaivat. Kuvittele kaikkein paskamaisinta maanantaiaamua minkä ikinä muistat. Siitä maanantaiaamusta tuli kertaheitolla sunnuntai kun avattuasi silmät koira tulee sänkysi viereen venyttelemään häntää heilutellen ja tökkäämään kylmän kuononsa kasvoillesi. Tai kun raahaudut väsyneenä töistä kotiin niin ovella on vastassa aina yhtä vilpittömän iloinen koirasi tarjoten lempileluaan leikittäväksi. Nämä on niitä asioita jotka tekevät koiran omistamisesta sitä ns. juhlaa.
Valitettavan usein monet lemmikit joutuvat sen kirotun trendi-ilmiön uhreiksi. "Se on niin hienoo omistaa lemmikki". Siinä on hienous kaukana kun keskellä tapaninpäivän yötä käytät ruikulilla olevaa koiraa ulkona helvetillisen hiivarin puhaltaessa pitkin autioita peilijäisiä katuja. Tuon yön jälkeen olen aina sopivan tilaisuuden tullen muistanut lausua: "Ei ole olemassa huonoja kelejä, on vain huonoja varusteita".
Se miksi meidän kohdalla oli muutaman vuoden tauko koiran omistamisessa johtui varmaan suurimmaksi osaksi mukavuudenhalusta, yhtäkkiä talossa olisikin kolme hoidettavaa kahden sijasta. Vaikka herra Murphy maalaili piruja seinälle asioiden omalla painollaan menemisestä, en kuitenkaan usko että meidän loppukiri koiran hankkimisessa koituisi päidemme menoksi - päinvastoin.
Suurimman ongelman oli muodostaa rodun valinta.
Uskon edelleenkin vakaasti että ne hyvät ja huonot jutut lomittuvat toistensa sekaan muodostaen sen lopullisen harmonian. Siinä valossa oli helppo tehdä valinta rodun suhteen. Toki omassa mielessäni olen salaa haaveillut Irlanninsusikoirasta, mutta rodun harvinaisuus asetti pakostakin omat rajoituksensa. Kun nyt saamme vihdoin ja viimein sen ruskean Labradorinnoutajan tyttöpennun, tuntuu kuin ympyrä olisi sulkeutunut. Alkukeväästä 1994 oltiin siinä tilanteessa että ruskeita pentuja ei löytynyt kiven navaltakaan joten päädyimme mustaan pentuun - Usvalinnun Moneypennyyn. Toivokaamme että tulevat toistakymmentä vuotta sujuvat vähintään yhtä ikimuistoisissa merkeissä kuin Pennin kanssa.
Jatkan joskus lisää tätä koira-aiheista pohdintaa, varsinkin kun uudesta pennusta tulee kertomista. Ollaan langoilla.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti