Powered By Blogger

torstaina, maaliskuuta 17, 2011

Silloin kun leipäkin maistui leivältä?

Helmikuun pakkasten paukkuessa hain taas kerran Neitikasiveetä koulusta. Katselin koulun parkkipaikalle hiljalleen ilmestyviä autoja ja totesin että yllättävän moni vanhempi siltikin hakee jälkikasvunsa kotiin. Koska aikaa oli enemmänkin ennen koulun loppumista jäin pohtimaan tapojen, tottumusten, käytäntöjen ja kaiken muun muuttumista vuosien saatossa.

Kun aloitin ekaluokan 70-luvun alkupuolella silloin oli selvää että heti toisena päivänä oli selvittävä ilman saattajaa, se oli ajan henki. Muistan että luokkatovereistani vain yksi kuljetetiin kotiin autolla ja aika harvoin sittenkin. Kyllä monena synkkänä syys- ja talviaamuna meinas tulla valottomalla taipaleella ns. äitiä ikävä kun pelotti niin perhanasti suuri maailma. Mutta mentävä oli ei auttanut itku markkinoilla.

Yli kolmessakymmenessä vuodessa maailma muuttuu aika paljon Eskoseni.
Tommi Lindell on pukenut tämänkin asian lauluksi jossa on totta joka sana:

http://www.youtube.com/watch?v=fC2gZobTZ0Q&feature=related

Jos ajattelemme yksistään informaatioähkyä mikä ympärillämme vallitsee suhteutettuna ajan kulumiseen, on muutos suorastaan käsittämätön. Olisitko voinut kuvitella vuonna 1980 mitä kaikkea voisit tehdä vuonna 2011 puhelimella? Ja vielä sellaisella puhelimella joka ei ole kytketty seinäpistokkeesta roikkuvaan johtoon.
Saati sitten tietokonetta joka oli monille aivan outo lintu. Esimerkiksi Commodore 64 kasettiasemineen.

Nykyään on niin helppo soittaa, tekstata jne. jos haluaa kaverit kasaan johonkin tiettyyn paikkaan ja aikaan.
Ennen ponkaistiin Jopon selkään (kuten Tommi Lindell lauloi) ja ajettiin kaverin luota toiselle. Eikä yhtään haitannut matka tai sade saati pakkanen.

Se ei ole huono juttu että kehitys kehittyy. Luulen että ne jotka aina jaksavat marmattaa siitä ettei meidän lapsuudessa ollut sitä eikä tätä ovat vain ja ainoastaan kateellisia (meikäläisellä tilanne oli sellainen ettei lapsena ollut kuin yksi puulelu ja sekin patterin välissä jumissa, siksi olen nykyään tällainen). Se on mielestäni jokaisen ihmisen ja vanhemman harkinnan varassa mitä kaikkea lapselleen tarjoaa, toisaalta yhteiskunnan sosiaalinen paine voi olla monesti kestämätöntä laatua varsinkin alati muuttuvien muoti-ilmiöiden suhteen. Muistan itsekin kun mainonnnan määrä kasvoi televisiossa ja se toi mukanaan aina vaan uusia ja uusia juttuja ostettavaksi. Aina olisi pitänyt ensimmäisten joukossa saada milloin mikäkin turhake. Ne eniten mainostetut tuppaavat jäämään unholaan kaikkein nopeimmin.

Harrastukset ja niiden määrä tuntuu vaihtelevan älyttömän paljon perhekunnittain. Kunnioituksella katselen perheitä joilla on lapsille kaksi lukujärjestystä: yksi koulua ja yksi vapaa-aikaa varten. Hei haloo! Lukujärjestys vapaa-aikaa varten? Kopkop, onkohan siellä yläkerran pururadalla ketään kotona? Ymmärrän lukujärjestyksen jos lapsia on enemmän kuin yksi - siinähän ei pysy kärryillä Erkin veli Heikkikään. Olen sitä mieltä että vanhemmat jotka tumppaavat (huomaa tämä: vanhemmat määräävät mitä lapset harrastavat) lasten päivät pakolla täyteen harrastuksia ovat juuri niitä vanhempia joilla ei ollut mahdollisuutta harrastaa tai tunsivat omien vanhempiensa pettymyksen kun heistä ei sitten tullutkaan maailmanpelastajia. Sen projisoiminen omiin lapsiin ja heidän harrastuksiin tuntuu vähintäänkin oudolta. Onkohan oletuksena paremman taivaspaikan saaminen jos näin menettelee. Sallikaa mun nauraa.
Monikohan lapsi ihan aidosti haluaa olla koko ajan menossa kieli vyön alla? Entäs se laatuaika perheen kanssa? Onko sittenkään loppujen lopuksi sellonsoitto tai jalkapallo parempi kuin esimerkiksi peli-ilta perheen kesken tai vaikkapa tyynysota? Meidän perheessämme on harrastaminen vapaaehtoista.

Miten sitten kasvatetaan lapset kunnolla? Ennenvanhaan ruumiillinen kuritus oli lähes itsestäänselvyys.
Nykyään häkki heiluu (tai ainakin sosiaalitantta hyökkää kimppuun) jos kajoat lapseesi edes pikkusormella.
Se on totta ettei lapsia kasvateta voimakeinoilla. Mutta kasvattaminen onkin taitolaji. Kaikki eivät lähellekään osaa sitä. En minäkään. Muuttuvat ajat tuovat omat haasteensa koko touhuun. On niin paljon uusia ajatuksia miellettäväksi. Olettaisin että kasvattamisenkin voi oppia kuten kaiken muunkin. Kaikkein pahinta on se ettei kasvateta lainkaan, ja korostuu nykyaikaisen yhteiskunnan joka tasolla. Palataan takaisin siihen nettiin. Kuinkahan monta houkutusta sinunkin herranterttusi kohtaa jokaisella nettikäynnillä? Ei ihme että kaikenmaailman vainoajat ovat liikkeellä lasten kintereillä, helppoa saalista kun ovat. Lasten suojeleminen tällaiselta haitalta onkin varmaan prioriteettijärjestyksessä ihan ykkönen.

Onko kaikki nykyaikaiset asiat sitten niin vastenmielisä ja turhia? Ei varmaan eikä tosiaankaan. Se osoittaa että intressimme muuttuvat aikojen edetessä ja hyvä niin. Kehitys kehittyy. Suurin ongelma taitaa olla kuitenkin me itse - me emme halua kehittyä.

lauantaina, maaliskuuta 12, 2011

Anger Management - tutkielma ihmiskäyttäytymisestä.

Tämä teksti voidaan käsittää allekirjoittaneen terapiaksi, eli eräänlaiseksi anger managementiksi.
Pyydän jo tässä vaiheessa anteeksi henkilöiltä, jotka mahdollisesti kokevat kirjoitukseni loukkaavana.
Kyse on oma tapani päästää ylimääräisiä höyryjä ulos.

Osa 1.

Asiointi

Koen käsittämättömän suurta ärsytystä ollessani liikkeellä esimerkiksi kaupassa ja kohdatessani ns. tumpleoita, tungeksijoita  ja nysvääjiä. Se on tavallaan sääli että minä joka pidän shoppailusta paljon koen nämä asiat negatiivisiksi. Se mitä eniten äimistellyt on että miksi ei esimerkiksi kaikkein suurimpina ruuhka-aikoina, juhannuksen ja joulun alla, tätä ärsyyntymistä tapahdu. Siksi että, silloin on kaupoissakin niin hemmetisti väkeä että kaikki jumittaa.

Mutta jos ajatellaan ihan normipäivää, se käsittämätön törveltäminen nostaa verenpaineeni punaiselle.
Muistatteko aikanaan esimerkiksi Lidlissä oli alkuaikoina sellaiset kassapöydät että sai olla sairaan nopea
että sai ostoksensa pois alta ennenkuin toinen asiakas ostoksineen vyöryy päälle. Toki silloin keskiostokset olivat pieniä ja kaikista tumpeloimmatkin selvisivät alta pois. Nyt valitettavasti sekin asia on pilattu hehtaarikassapöydillä. Tavallisessa kaupassa ihan tavallisena päivänä joutuu ihan yllättäen tilanteeseen jossa käämien palaminen on hiuskarvan varassa. Jotta asia kävisi selväksi vanhat ihmiset eivät aiheuta ongelmia, sen verran olen tiedostanut että korkea ikä ei takaa kolmikymppisen ihmisen toimintakykyä. Noudatan tarkasti sitä kirjoittamatonta sääntöä että kaikkein pisin kassajono vetää kaikkein parhaiten. Toki virhearvioitakin sattuu. Minullekin.

Mutta mikä ihme ja kumma siinä on kun nostellaan niitä ostoksia kassahihnalle, se pitää tehdä kuin hidastetussa filmissä. Okei, se on persoonallinen tapa toimia, mutta suorituksena ihan järkeä vailla. On ollut monesti liiankin lähellä että olisin käynyt sijoittamassa napakan potkun hidastelijan persamuksiin tai antaa vähän vauhtia siihen ostosten setvimiseen. Mutta niinhän se on elävässäkin elämässä että toiset eivät vaan kerkeä mukaan samassa vauhdissa kuin toiset.  Mutta eikö sitä voisi edes hivenen ajatella kanssaihmisiäänkin? Usein nämä ihmiset maksavat ostoksensa käteisellä. Miksikö? Flegmaattisuus ei anna myöten muistaa tunnuslukuja tms.
Oman lukunsa muodostavat nämä iänikuiset keskelle käytäviä pullonkauloja rakentavat rakastettavat ihmiset. Toki on kiva nähdä toista pitkästä aikaa, mutta miksi se riemastuttava jälleennäkeminen pitää aina tehdä kaupan ahtaimmassa kohdassa? Pankaapa merkille seuraavan kerran kun näette tämmöisen jälleennäkemisen, miten heidän ostoskärrynsä ovat sijoittuneet. Kaksi ihmistä seisovat nokat vastakkain sijoittaen kärrynsä selkänsä taakse sojottamaan ulospäin. Enemmän kuin kolme ihmistä seisovat kärryjensä takana muodostaen maailmanpyörän näköisen asetelman. Ja aina on seisova suma valmis. Olen kerran ottanut omalla ostokärrylläni vauhtia ja pyyhkässyt keskelle kärryjä ja voittajana ohi. Kuulin selkäni takaa ankaraa paheksuntaa jatkaessani matkaa. Katsoin etäisyyden päästä ihmisparvea - maailmanpyörä oli kunnostettu ja juttu jatkui. Se siitä kouluttamisesta.

Muistutan kuulemma televisiosarja Hill Street Bluesin Belkeriä. Olen vaimoni mielestä samanlainen jurnottaja kuin Belkerkin. Olen todistanut sen hänelle ihan itse runsaat kymmenen vuotta sitten ollessamme ruuhka-aikaan kaupassa. Edellämme oli ihan normi humanistiperheenäiti jälkikasvunsa kanssa. Kun kaistapäiset lapset saatiin paimennettua kassalinjaston toiselle puolelle, he tietysti parkkeerasivat laumaksi kassapöydän päässä olevalle tasolle. Äiti ei ollut saanut koukittua lapsilauman yli murto-osaakaan ostoksistansa kun tulin pakkaamaan omia ostoksiani. Yritin varovaisesti tuuppia pikku perskärpäsiä omalle osastolleen että saisin pakata ostoksiani ennenkuin suma alkaisi seisomaan. Herrantertut eivät liikahtaneet milliäkään joten tyynen viileästi paljastin kulmahampaani tenaville ja murisin (siis murisin) kuten Belker TV-sarjassa konsanaan. Lapset jähmettyivät sijoilleen, paitsi nuorin jolla alkoi leuka väpättämään ja vanhin joka katsoi viisaimmaksi poistua paikalta ääneti takavasemmalle. Äiti loi minuun murhaavan katseen, mutta nopeana poikana olin jo pakannut ostokseni ja kävelimme käytävää pitkin ulko-ovelle ennekuin olisimme saaneet paheksuntaryöpyn.

Oman lukunsa on sitten kaikenmaailman turhankitisijät. Toki jos suosikkileipä on loppu, tai muuta vastaavaa, se ottaa aivoon. Mutta miksi sitä pitää mennä kitisemään henkilökunnalle? Niillä on kuulkaa muutakin tekemistä kuin selitellä puutteen syy.
Ja kun te nappaatte hyllystä esimerkiksi jonkin vaatteen, eikö se olisi fiksua katsoa onko siinä mitään merkintää hinnasta tms? Luuletteko että alipalkattu ja ylityöllistetty kassahenkilö on joku Delfoin oraakkeli joka muistaa jokaisen kaupassa myytävän 68 943 tuotteen hinnan saati sitten sen että se on alennettu? Sitten siinä kassalla kitistään että mun mielestä se maksoi sitä ja tätä....

Olisi varmaan paljonkin sanottavaa asioinnista ja esimerkiksi kortinlukijan käytöstä ja siihen liittyvistä säälittävistä manöövereistä, mutta olen niitä tuolla FB:n puolella jo vuodattanut niin annetaan olla ettei tule toistoa.



Osa 2.

Liikenteessä

Herran tähden, joudun puuttumaan tähänkin. Tiedän jo nyt että tämän osion jälkeen verenpaineeni on niin korkealla että lähellä on ettei ohimosuonet räjähdä. Eli loppupäivä ollaan niin kiesinä että oksat pois.

Mutta sittenkin, vain yksi lause perustelee koko jutun. "Miksi helevetissä te toukohousut ette aja niillä autoillanne? Se auto menee juuri sinne minne ajatte sen, ja juuri niin kovaa kuin ajatte sen. Ei siinä ole mitään arpomista. En edes puutu esimerkiksi peräkärryn kanssa peruuttamiseen, sen hallitsee jos ensin voittaa sen pelkonsa peräkärryä kohtaan. Olen työssäni opettanut eräälle keski-ikäiselle rouvashenkilölle ihan kädestä pitäen miten se kärry kulkee. Siinäkin suurin ongelma oli se, ettei täti uskaltanut miehensä läsnäollessa edes ajatella peruuttavansa peläten mahdollista huutoryöppyä.

Mutta ihan tavallisena arkiaamuna tuntuu että kaikki kädettömät, jalattomat ja ennenkaikkea aivottomat ovat just ennen kello kahdeksaa liikkeellä...Ja sitten sitä tunnetta jatkuu iltamyöhään tai ainakin niin kauan kuin jokukaan on liikkeellä.

Täällä meidän ihanassa kaupungissamme kasin pintaan joka ainoaan risteykseen, joko valoilla tai ilman, tuppautuu tyypillinen Polanjakkupukusosionomihumanisti usein vielä Kauniaisten kansanautolla, amerikkalaisella tila-autolla tai pikku eurooppalaisella koppimopolla ja sitten suma seisoo. Tietysti hivenen kärjistin, mutta kun valot on vaihtumassa vihreiksi, niin silloin olis syytä jo ihan hipihiljaa edetä, vai?

Kesällä hidastelun vielä jotenkin kestää, mutta talvella kun ajo-olosuhteet muutenkin ovat huonot, ei ole ihme että risteyksiin kasautuu sumia. Kun valot vaihtuu vihreiksi, eikös silloin paineta kaasua kelin mukaan ja liikuta tilanteen vaatimalla ripeydellä eteenpäin? Mutta jos ensin katsotaan peilistä että onko tukka hyvin ja sitten huomataan että hei, vaihde olikin jäänyt kolmoselle ja kaiken kukkuraksi vielä käsijarrukin on päällä, ei ole mikään ihme että punaisen aallon Kokkolasssa valoista pääse vain kolme autoa. Kanta-Helsingissä tämmöisten torppareitten yli olisi jo ajettu.....

Joku tietysti aattelee että kaahaan ja ajan ylimielisesti, se ei pidä paikkaansa. Neljänkympin rajoitus on neljänkympin rajoitus jne. Näin viimeksi maanantaina kun erään asutusalueen syöttöliikenneväylällä konstaapeli Korhoset korjasivat jonoksi asti autoja sakonkirjoituspaikalle. Olis varmaan kannattanut lähteä töihin ihmisten aikaan ettei tarvis kaahailla. Ärinäni liikenteestä johtuu yksinomaan siitä että liikennesuorite tuhotaan korvaustoiminnoilla, vai pelottaakohan oikeasti joitakin istua autonratissa.

Ja kun sitä joku kuitenkin ajattelee että olen aivan ehdottoman täydellinen ihminen, olet aivan väärässä.
En ole lähellekään täydellinen. Ja varmasti kaikki me purnaamme epäkohdista, monesti ihan asiasta.
Ette voi kuvitellakaan kuinka hyvä mieli ja olo tulee kun päästää pikkuisen höyryjä ulos. Kokeilkaapa.