Helmikuun pakkasten paukkuessa hain taas kerran Neitikasiveetä koulusta. Katselin koulun parkkipaikalle hiljalleen ilmestyviä autoja ja totesin että yllättävän moni vanhempi siltikin hakee jälkikasvunsa kotiin. Koska aikaa oli enemmänkin ennen koulun loppumista jäin pohtimaan tapojen, tottumusten, käytäntöjen ja kaiken muun muuttumista vuosien saatossa.
Kun aloitin ekaluokan 70-luvun alkupuolella silloin oli selvää että heti toisena päivänä oli selvittävä ilman saattajaa, se oli ajan henki. Muistan että luokkatovereistani vain yksi kuljetetiin kotiin autolla ja aika harvoin sittenkin. Kyllä monena synkkänä syys- ja talviaamuna meinas tulla valottomalla taipaleella ns. äitiä ikävä kun pelotti niin perhanasti suuri maailma. Mutta mentävä oli ei auttanut itku markkinoilla.
Yli kolmessakymmenessä vuodessa maailma muuttuu aika paljon Eskoseni.
Tommi Lindell on pukenut tämänkin asian lauluksi jossa on totta joka sana:
http://www.youtube.com/watch?v=fC2gZobTZ0Q&feature=related
Jos ajattelemme yksistään informaatioähkyä mikä ympärillämme vallitsee suhteutettuna ajan kulumiseen, on muutos suorastaan käsittämätön. Olisitko voinut kuvitella vuonna 1980 mitä kaikkea voisit tehdä vuonna 2011 puhelimella? Ja vielä sellaisella puhelimella joka ei ole kytketty seinäpistokkeesta roikkuvaan johtoon.
Saati sitten tietokonetta joka oli monille aivan outo lintu. Esimerkiksi Commodore 64 kasettiasemineen.
Nykyään on niin helppo soittaa, tekstata jne. jos haluaa kaverit kasaan johonkin tiettyyn paikkaan ja aikaan.
Ennen ponkaistiin Jopon selkään (kuten Tommi Lindell lauloi) ja ajettiin kaverin luota toiselle. Eikä yhtään haitannut matka tai sade saati pakkanen.
Se ei ole huono juttu että kehitys kehittyy. Luulen että ne jotka aina jaksavat marmattaa siitä ettei meidän lapsuudessa ollut sitä eikä tätä ovat vain ja ainoastaan kateellisia (meikäläisellä tilanne oli sellainen ettei lapsena ollut kuin yksi puulelu ja sekin patterin välissä jumissa, siksi olen nykyään tällainen). Se on mielestäni jokaisen ihmisen ja vanhemman harkinnan varassa mitä kaikkea lapselleen tarjoaa, toisaalta yhteiskunnan sosiaalinen paine voi olla monesti kestämätöntä laatua varsinkin alati muuttuvien muoti-ilmiöiden suhteen. Muistan itsekin kun mainonnnan määrä kasvoi televisiossa ja se toi mukanaan aina vaan uusia ja uusia juttuja ostettavaksi. Aina olisi pitänyt ensimmäisten joukossa saada milloin mikäkin turhake. Ne eniten mainostetut tuppaavat jäämään unholaan kaikkein nopeimmin.
Harrastukset ja niiden määrä tuntuu vaihtelevan älyttömän paljon perhekunnittain. Kunnioituksella katselen perheitä joilla on lapsille kaksi lukujärjestystä: yksi koulua ja yksi vapaa-aikaa varten. Hei haloo! Lukujärjestys vapaa-aikaa varten? Kopkop, onkohan siellä yläkerran pururadalla ketään kotona? Ymmärrän lukujärjestyksen jos lapsia on enemmän kuin yksi - siinähän ei pysy kärryillä Erkin veli Heikkikään. Olen sitä mieltä että vanhemmat jotka tumppaavat (huomaa tämä: vanhemmat määräävät mitä lapset harrastavat) lasten päivät pakolla täyteen harrastuksia ovat juuri niitä vanhempia joilla ei ollut mahdollisuutta harrastaa tai tunsivat omien vanhempiensa pettymyksen kun heistä ei sitten tullutkaan maailmanpelastajia. Sen projisoiminen omiin lapsiin ja heidän harrastuksiin tuntuu vähintäänkin oudolta. Onkohan oletuksena paremman taivaspaikan saaminen jos näin menettelee. Sallikaa mun nauraa.
Monikohan lapsi ihan aidosti haluaa olla koko ajan menossa kieli vyön alla? Entäs se laatuaika perheen kanssa? Onko sittenkään loppujen lopuksi sellonsoitto tai jalkapallo parempi kuin esimerkiksi peli-ilta perheen kesken tai vaikkapa tyynysota? Meidän perheessämme on harrastaminen vapaaehtoista.
Miten sitten kasvatetaan lapset kunnolla? Ennenvanhaan ruumiillinen kuritus oli lähes itsestäänselvyys.
Nykyään häkki heiluu (tai ainakin sosiaalitantta hyökkää kimppuun) jos kajoat lapseesi edes pikkusormella.
Se on totta ettei lapsia kasvateta voimakeinoilla. Mutta kasvattaminen onkin taitolaji. Kaikki eivät lähellekään osaa sitä. En minäkään. Muuttuvat ajat tuovat omat haasteensa koko touhuun. On niin paljon uusia ajatuksia miellettäväksi. Olettaisin että kasvattamisenkin voi oppia kuten kaiken muunkin. Kaikkein pahinta on se ettei kasvateta lainkaan, ja korostuu nykyaikaisen yhteiskunnan joka tasolla. Palataan takaisin siihen nettiin. Kuinkahan monta houkutusta sinunkin herranterttusi kohtaa jokaisella nettikäynnillä? Ei ihme että kaikenmaailman vainoajat ovat liikkeellä lasten kintereillä, helppoa saalista kun ovat. Lasten suojeleminen tällaiselta haitalta onkin varmaan prioriteettijärjestyksessä ihan ykkönen.
Onko kaikki nykyaikaiset asiat sitten niin vastenmielisä ja turhia? Ei varmaan eikä tosiaankaan. Se osoittaa että intressimme muuttuvat aikojen edetessä ja hyvä niin. Kehitys kehittyy. Suurin ongelma taitaa olla kuitenkin me itse - me emme halua kehittyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti